Otsikon summa on Suomen osuus euro-maiden 80 000 000 000 euron Kreikan tukemiseen tarkoitetusta lainapaketista, joka tulee maksettavaksi, mikäli kaikki euro-maat paketin hyväksyvät. Summat ovat todella valtavia ja siksi niitä pitääkin verrata johonkin konkreettiseen. Kun suomalaiset puhuvat suurista rahoista, he puhuvat usein lottovoitosta. Yksinkertaisen laskutoimituksen ja pienten pyöristysten jälkeen, voidaan todeta, että Suomelta edellytetty Kreikan hätätila-laina vastaa yhteensä noin 1 450 lauantain eli noin 28 vuoden yhteenlaskettuja – niin sanottuja ”tavallisia” – lottopotteja.

  Ajatus lienee se, että Suomi itse ottaa lainaa pienemmällä korolla, jota rahaa se sitten lainaa edelleen Kreikalle. Perii siitä suuremman koron, josta seuraa, että itse asiassa kysymys on yksinkertaisesta liiketoimesta. Ostaa halvalla ja myy kalliilla. Mutta, mutta… Vaikka liiketoimen perusidea olisi kuinka fiksu, mikään ei puhu sen puolesta, että Kreikka koskaan tulisi maksamaan velkaansa takaisin, ainakaan täysimääräisesti ja silloin hyväkin liiketoimi menee läskiksi.

  Tiedossa on, että Kreikka on toiminut jo heti euro-alueeseen liittymisestä lähtien muita euro-maita kohtaan epärehellisesti. Sen jälkeen se on, muiden muassa eurooppalaisten pankkien suosiollisella myötävaikutuksella, jatkanut täysin tietoista juonittelua ja muiden euro-maiden hämäämistä. Onkin kysyttävä, miksi Kreikkaa pitäisi tällaisesta käyttäytymistä palkita vielä kymmenien miljardien apupaketilla?

  Itse asiassa kysymys ei taida ollakaan Kreikan auttamisesta, vaan sen velkojien eli pankkien pelastamisesta, jotka voittojen yksityistämis- ja velkojen sosialisoimistoimilla, ovat aiheuttaneet nykytilanteen. Näitä pankkien tukitoimia on sitten ruvettu kutsumaan euro-alueen ja jopa koko EU:n pelastamiseksi. Voi hyvänen aika! Euron ja emun kun piti korttitalon sijasta olla koko EU:n taloudellisen hyvinvoinnin ja tulevaisuuden selkäranka ja perusta.

  Täällä pohjoisessa on aina suhtauduttu tietyllä varauksella Välimeren maissa ylläpidettyyn mañana-elämänmuotoon ja tapakulttuuriin, joka on näkynyt myös talouspolitiikassa. Kuitenkin, kun Kreikasta, antiikin alkulähteiltä alkunsa saaneen, länsimaisen sivistyksen kehdosta, löytyvät kaikki juonittelun juuret ja petoksen periaatteet, niin mitä vielä on odotettavissa? On puhuttu Portugalista ja Espanjasta, jotka omine vaikeuksineen saattavat seuraavaksi olla pelastettavana.  

  Aika näyttää, miten käy. Vaihtoehdot ovat vähissä. EU:n ja nyt euro-alueen mallioppilaana oleminen tulee Suomelle kalliiksi. Yksistään Kreikan avustaminen maksaa vähintään 300 euroa / joka ikinen suomalainen. Ja se saattaa olla vasta alkua.

Tasavallan korkein ulkopoliittinen johto kokoontui viime viikolla pohtimaan suomalaisen ulkopolitiikan, yhtä ehkä “kaikkien aikojen vaikeimmista” ongelmista. Tuon erittäin pulmallisen ja vaikeasti ratkaistavan probleeman muodostaa lautasten lukumäärä, joka katetaan suomalaisille Euroopan unionin huippukokouksissa. Eli, varsinainen ongelma on siinä, kuka Suomea näissä mainituissa tilanteissa on oikeutettu edustamaan.

  Otsikossa mainitussa lautasfarssissa kysymys on Suomen perustuslain tulkinnasta. Vaikeudet ovat jatkuneet koko sen ajan, kun Suomi on ollut EU:n jäsen. Presidentti Ahtisaari otti aikoinaan käyttöön järjestelmän, jonka mukaan presidentti arvioi kokouskohtaisesti, onko huippukokouksen agendalla sellaisia – selvästi ulkopolitiikan osa-alueeseen kuuluvisa kysymyksiä – jotka voi katsoa kuuluvaksi presidentin toimivaltaan ja näin edellyttää tämän läsnäoloa. Ja mikäli muistan, Ahtisaari ei ainakaan ihan jokaiseen huippukokoukseen katsonut olevansa velvollinen osallistumaan.

  Johtuneeko Halosen perustuslain ja presidentin ulkopoliittisten velvoitteiden varsin lavea tulkinta siitä, että hän katsoo lain noudattamisen edellyttävän sitä. Vai, vallitseeko ulkopoliittisen johdon keskinäisissä suhteissa jonkinasteinen luottamuspula, kun presidentin on aina oltava läsnä.

  Vaikka presidentti Halonen totesi alussa mainitun ulkopoliittisen johdon palaverin jälkeen, että ei Lissabonin sopimus Suomen perustuslakia ole muuttanut, se joka tapauksessa vaikuttaa siihen, että sopimuksen tultua voimaan, EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan merkitys kasvaa ja siitä tulee yhä selvemmin eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen ja sen myötä pääministerin toiminta-aluetta. Näin ollen, rajan piirtäminen EU-kysymysten ja muiden ulkopoliittisten asioiden välille on entistäkin hankalampaa.

  Tietysti voitaisiin sanoa, että tämähän helpottaa tasavallan presidentin työtä. Ei tarvitse aprikoida, osallistuako vaiko eikö. Eli sitä, onko esityslistalla sellaisia ulkopoliittisia kysymyksiä, jotka edellyttävät presidentillistä läsnäoloa. Voi hyvällä omallatunnolla osallistua kaikkiin kokouksiin.

  Puuttumatta tässä yhteydessä muuten Lissabonin sopimukseen ja sen järkevyyteen, se kuitenkin määrittelee asiat niin, että presidentin osallistumista EU:n huippukokouksiin on entistä vaikeampi perustella. Pidetäänkö Suomen kahden lautasen farssia muualla esillä? Todennäköisesti ei. Varsin nololta vaikuttaa kuitenkin se, että tasavallan ulkoministeriä istutetaan jossain kokoustilan eteisessä muiden avustajien joukossa, kun presidentti katsoo oikeudekseen valloittaa tämän tuolin varsinaisessa kokouksessa.

Kun EU-asioitakin tulee jonkinasteisella mielenkiinnolla seurattua, olen ollut havaitsevinani, että Suomessa Euroopan unionin kulloinenkin puheenjohtajuus, ei ainakaan tiedotusvälineissä kovin paljon näy, eikä sille anneta juurikaan painoarvoa. Paitsi tietenikin silloin, kun Suomi itse on nuijan varressa. Silloin puheenjohtajamaan asemaa maalaillaan vallankäyttömahdollisuuksiltaan lähes diktatoriseksi. Kokemukset aiempien puheenjohtajakausien jälkeen osoittavat, että puheet ovat olleet tekoja ja ainakin saavutuksia suuremmat. Ehkä puheet ovatkin tarkoitettu ainoastaan ”kotijoukoille”, kulloinkin vallassa olevan hallituksen toimia pönkittämään.

Suomalaisia tiedotusvälineitä seuratessa voisi olettaa, että EU:lla ei puheenjohtajaa olekaan, paitsi silloin, kun Suomi tehtävää hoitaa. Toisaalta EU:ssa asiat ovat hoidettu niin, että puheenjohtajuuden osuessa pienten maiden kohdalle, agendalla on aina pieniä asioita ja jotta tasapuolisuus ja maiden välinen tasa-arvo säilyisi, suurten maiden hoidettavaksi jostain syystä aina osuu suuria asioita. Näinhän tämä toimii, eikä kenelläkään ole nokan koputtamista.

Johtuen ehkä siitä, kun naapurimaa Ruotsi pari päivää sitten otti loppuvuodeksi EU:n puheenjohtajatehtävät vastaan, että asia hieman tavallista enemmän näyttää kiinnostavan myös Suomessa. Samassa yhteydessä – Ruotsin tehtävää ilmeisesti ennakoiden – on käsitelty myös jonkin verran alkuvuoden hoitanutta Tsekin tasavallan puheenjohtajuutta. Kovin mairittelevia eivät arviot ole olleet. Helpottaako tilanne jollain tavalla Ruotsin asemaa – jää nähtäväksi? Olettaa kuitenkin sopii, että huonosti menneen Tsekin tasavallan puheenjohtajakauden jälkeen, pienetkin menestykset näkyvät positiivisina onnistumisina Ruotsille.

Mikäli olen ymmärtänyt, päinvastoin kun Suomessa, Ruotsissa ei erityisemmin korosteta puheenjohtajamaan valtaa. Siellä tyydytään siihen, että vielä heidän puheenjohtajakaudellaan – Irlannin kansanäänestystä lukuun ottamatta – Lissabonin sopimus ei etene siihen käsittelyvaiheeseen, että ruotsalaiset pääsisivät elvistelmään sen lopullisen hyväksymisen yhteydessä.

Ilmastoasiat tulevat tiettävästi olemaan keskeisessä asemassa EU:ssa seuraavan puolen vuoden aikana. Se on turvallinen ja kaikkien hyväksymä teema. Ei ole Ruotsin vika, jos ilmastonmuutos ei pysähdy sen puheenjohtajakaudella. Finanssikriisikin etenee tappavaa tahtiaan, eikä muitakaan suuria uutisia Ruotsin puheenjohtajakaudelta ole odotettavissa. No, komission puheenjohtajan Barroson uudelleenvalinnan pitkittyminen saattaa tuoda Ruotsille hieman arvotonta arvonnousua. Ehkä me kuitenkin kestämme sen.

Ilman isompia yllätyksiä, mutta hieman protestin makuisesti, sujuivat EU:n parlamenttivaalit Suomen osalta. Säädetyt 13 meppiä tuli vähemmistön toimesta valituksi. Äänestysprosentti kun Suomessa jäi hieman edellisten vaalien alle, ollen 40,4 prosenttia. Vähemmistön voimin EU:a hallitaan muutenkin, sillä koko unionin äänestysprosentti päätyi 43:een.
Äänikuninkaana kukkulalla hääri odotetusti Timo Soini 130 000 äänellä, vetäen mukanaan yhteisestä vaaliliitosta myös kd:n Sari Essayahin. Protestia täydensivät ilmastomuutoksella ratsastaneet vihreät, jotka saivat kauhuskenaarioillaan säikäytettyä uurnilla käynyttä, äänioikeutettujen vähemmistöä ja siivittivät itsensä tuplaamaan meppilukunsa kahteen.
Vasemmistolla kokonaisuudessaan kävi todella huonosti. Todennäköisesti ainakin osa Esko Seppäsen EU:n vastaisesta äänitestamentista kartutti Timo Soinin äänisaalista ja aiheutti vasemmistoliiton ainoan paikan menetyksen EU-parlamentissa.
Sana sosiaali-, näytettäisiin Suomessa julistetun pannaan, esiintyi se sitten sellaisten sanojen yhteydessä kuin vaikkapa -ismi, -demokratia tai -pummi. Demareilla on todella korkea aika katsoa peiliin. Tuudittautuminen itsepetokselliseen uskotteluun, että omat äänestäjät jäivät – jälleen kerran – kotiin, ei auta tilanteessa, missä paikkaluku putosi kolmesta kahteen. Ja kun suurimman demarisaaliin keräsi ainoa, vaaleissa läpi mennyt julkkisehdokas, on aihetta itsetutkiskeluun. Ilman sympaattista, mutta silti ensisijaisesti julkisuusmandaatilla läpimennyttä ja papillisoikeudellisilla kysymyksillä, runsaasti esillä ollutta Mitro Repoa, tulos olisi demareille ollut katastrofi.
Rkp:n menestystä siivittivät vaaliennusteet, jotka povasivat kielipuolueelle sen ainokaisen paikan menetystä. Tällaiset gallupit suorastaan villitsevät Rkp:läiset kerta toisensa jälkeen vaaliuurnille pyristelemään vimmatusti osansa puolesta ja siirtämään lopullista poliittista kohtaloaan hamaan tulevaisuuteen.
Kaikki suuret puolueet menettivät kannatustaan ja sen myötä myös edustajapaikkojaan Euroopan parlamentissa. Edellisiin EU-vaaleihin verrattuna keskusta menetti prosentuaalisesti laskettuna eniten eli runsaat neljä prosenttiyksikköä. Vastaava luku demareilla oli hieman alle neljän ja vähimmällä selvisi kokoomus puolen prosenttiyksikön takaiskulla.
Vanhasen johtaman keskustan vaalitappioiden lukumäärissä eivät taida pysyä mukana enää keskustalaiset itsekään. Muutenhan mies olisi vaihdettu jo ajat sitten. Kuinka käy nyt, se jää nähtäväksi.
Eipä vaan tullut – näistäkään – EU-vaaleista, lapsille paljon kertomista.

Otsikko muotoutui mielessä, kun luin valtakunnan päälehden, viime viikon perjantaina julkaisemaa gallup-tutkimusta, jossa selviteltiin erilaisiin väittämiin perustuen, ihmisten käsityksiä edessä olevista eurovaaleista ja erityisesti sitä, mitkä ovat ne syyt, miksi kansalaiset niin usein jättävät äänestämättä. Noissa väittämissä, sana minä ja siihen liittyvät yksikön possessiivisuffiksit, näyttivät esittävän erittäin keskeistä roolia. Seuraavassa muutama esimerkki:
”Minulla voi olla parempaa tekemistä, kuin äänestää eurovaleissa”.
”Minulla ei ole riittävän hyvää syytä käydä äänestämässä eurovaaleissa.”
”EU ja Euroopan parlamentti eivät kiinnosta minua”.
”Minulle tuottaa suuria vaikeuksia löytää sopivaa ehdokasta”.
”Eurovaaleissa äänestämisestä ei ole hyötyä itselleni”
”Asiat hoituvat hyvin ilman minun ääntänikin”.
”Äänelläni ei ole mitään merkitystä”.
Vaikka puheena oleva gallup-tutkimus tehtiin, koskien edessä olevia eurovaaleja, Piruparka ei pääse ajatuksesta, että edellä olevin todisteluin, moni jättää äänestämättä myös muissa vaaleissa. Kun ihminen etsii vaaleissa ainoastaan omien henkilökohtaisten tavoitteiden ja tarpeiden tyydyttäjää ja ehkä yhden äänestyskerran jälkeen huomaa, että eihän tästä maailmasta tullutkaan sitä onnelaa, jota oli kuvitellut, ei ole ihme, jos äänestäminen ei tunnu oikealta toimintastrategialta ja siksi mieluimmin protestoidaan olemalla äänestämättä.
Sopivan henkilön löytäminen, tuntuu monelle olevan todella vaikeaa. Politiikka on niin kamalaa, että se on pidettävä kaukana tikun nokassa ja ”Hyviä tyyppejä” tuntuu olevan kovin harvassa.
Kun tämän kirjoittaja nuorena poikana opetteli suomalaisen yhteiskuntaopin alkeita, puhuttiin äänioikeudesta. Maailmassa on paljon myös maita, joissa käytössä on äänestysvelvollisuus ja jonka rikkomisesta on säädetty rangaistus. Tällaisia maita löytyy jopa EU:sta (Belgia, Kypros, Luxemburg). Tällaiseen ei Suomessa liene tarvetta – ainakaan vielä, vaikka alhaisten äänestysprosenttien yhteydessä kansalaisvelvollisuuden täyttämiseen usein vedotaankin.
Valitettavaa on, että vaaleihin suhtaudutaan niin omanapa- ja minäkeskeisesti ja ehdokkaista äänestetään ensisijaisesti henkilöitä ja ”hyviä tyyppejä”. Kannattaisi pohtia ehdokkaan asiantuntemusta ja osaamista. Se oma napa kun kuitenkin on vain yksi, lähes 500 miljoonan eurooppalaisen navan joukossa.

Kaikkea se toivottomuus teettää. Epäilin ”Urhoutta” ensin kirjoitus- tai painovirheeksi, kunnes huomasin, että veljet keskustassa ovat epätoivoisen tosissaan lähteneet todella kaukaa haetulle tielle eurovaalikampanjassaan. Ellei Kekkosen haamun kaivaminen haudastaan vetämään keskustalaista vaalityötä olisi niin naurettavaa, se saattaisi vaikuttaa lähinnä mauttomalta ja jopa kornilta.
Toisaalta, ei kokoomuksen jo vuosia kestänyt työväenpuolue-parodiakaan tyylipisteitä kerää muussa, kuin naurettavuudessaan. Ehkä juuri siksi, urhouden valjastaminen kepun vaaliratsuksi Euroopan parlamenttiin, näyttäytyy kokoomuksen keksimän vitsin apinoimiselta, joka ei enää edes naurata.
Takavuosina keskustan vaalikampanjassa kepu-pitoisten vaalislogaanien julistaminen oli annettu John Waynen tehtäväksi. Jos Kekkosen suuhun aiotaan – John Waynen malliin – dubata nykypäivään sopivia EU-iskulauseita, pahaa pelkään, että ajatus urhouden sävyttämästä ratsastuksesta suoraan Brysselin ytimiin, muuttuukin keskustan ratsastukseksi kohti auringonlaskua.
Kokoomus on ominut vasemmiston työväenpuolueimagon itselleen ja keskusta käyttää EU-vaaleissa Kekkosta keppihevosenaan. Perussuomalaisten ohella Soinista pyrkivät hyötymään myös kristillisdemokraatit ja kun rkp ja vasemmistoliitto jäänevät kesäkuun europarlamenttivaaleissa rannalle, jää pohtimaan, mitä tekevät demarit? Kysymysmerkkejä voisi olla useampiakin. Vaalikampanjan alkua odotellessa voi vain toivoa, että palstanpitäjän ei tarvitse mistään ”unelmahötöstä” yrittää repiä aiheita teksteihinsä. On se vaan niin profiilitonta ollut elämä demarileirissä viime aikoina.
Toista oli Lipposen aikaan. Hän piti huolen, että pakinanaiheita riitti. Ja mieheen voi luottaa edelleen. Ei tarvitse Paavon kuin avata suunsa tai hieman kynäillä kolumneissaan, kun aihetta pakinantynkään on aina tyrkyllä.
Tästä ajatus, kuin vahingossa lipsahtaa pohtimaan, että olisiko demareilla mitään aihetta antaa jollekin ammattitaitoiselle copywriterille tehtäväksi luoda aidosta Paavoudesta jonkinlainen EU-attribuutti demareille? Hän nyt ainakin on elävien kirjoissa. Siitä huolimatta, että Paavon aito demarius on aika ajoin ja aiheellisestikin kyseenalaistettu ja epäilty aatteen päässeen hiipumaan, hänen Eurooppa-mielisyydestään ei liene kenelläkään epäilyjä. Tästä saa ideaa vapaasti käyttää. Mautontahan sekin toki olisi ja huonohko vitsi, mutta Paavossa kuitenkin on eurooppalaista Moosesta koko miehen mitallaan – eikä ainakaan kysymys ole mistään haudantakaisesta haamusta, muistuttamassa muinaisuuden rähmällään olosta.