Vapusta on moneksi. Yleisimmin puhutaan ylioppilaiden ja työläisten juhlasta. Nimensä vapulle on antanut baijerilainen, 700-luvulla elänyt abbedissa, jonka pyhimykseksi nimittämisen päivä sijoittuu juuri 1. päivälle toukokuuta. Kun tiedon alkulähteitä hieman kaivelee, löytyy juhlapäivän motivaatioksi monenlaista perustetta. Vanhimmasta päästä lienee pakanallinen hedelmällisyyden jumalatar Waldborga, joka noina jumalattomina aikoina antoi aiheen keväiseen juhlintaan. Valpurin yötä on vietetty ihan yleismaailmallisestikin hedelmällisyyden juhlana.
Tiedon lähteiltä selviää myös se, että vapun vietto työläisten kansainvälisenä juhlapäivänä sai alkunsa paradoksaalisesti Yhdysvalloista 1. toukokuuta vuonna 1886 mielenosoituksista, joissa vaadittiin kahdeksantuntista työpäivää. 35 vuotta myöhemmin vuonna 1921 vappua alettiin juhlia amerikkalaistumispäivänä, työläisten juhlaa kun pidettiin amerikkalaiselle herrakansalle liian kommunistisena. Vuodesta 1958 asti toukokuun ensimmäistä päivää on vietetty Yhdysvalloissa uskollisuuspäivänä.
Myös Suomessa vapunvietolla on pitkät perinteet. Näin jälkikäteen asiaa katsottuna, jonkinlaisen paradoksin aineksia liittyy siihenkin. Meille nykysuomalaisille – jotka miellämme vapunvieton yhtenä sallituista amatöörijuomareiden juhlapäivistä – tuskin ensimmäisenä juolahtaisi mieleen, että Suomessa ensimmäistä työväenvappua vietettiin 1. toukokuuta 1898 työväen raittiusliikkeen järjestämänä.
Meikäläiseen vappuun ovat olennaisesti kuuluneet ilmapallot, sima ja tippaleivät. Koko perheen kanssa nautitut vappulounaat ovat myös muodostuneet eräänlaiseksi perinteeksi jo varsin monille. Siitä huolimatta, nakit ja perunasalaatti ovat jatkaneet yleistymistään suomalaisena juhlaruokana myös vappuna. Sen verran katajainen kansa näyttää ihastuneen tuohon ”äitien tekemään” perusruokaan, että se löytää tällä menolla tiensä myös suomalaisen joulupöydän keskeiseksi antimeksi.
Vappuhan on – juhannuksen, joulun ja uuden vuoden ohella – se juhlapäivä, jolloin kansallinen osuuskauppamme Alko tekee vuoden suurimmat tuottonsa ja kohentaa katteillaan laman koettelemaa ja Kataisen käsissä kaiken aikaa tyhjenevää valtion kassaa.
Tämän vuoden vappu sattuu sopivaan saumaan. Torstaina alkavan parin päivän julkijuopottelun jälkeen, amatöörijuopottelijoille jää vielä kaksi palautumispäivää. Se lienee monille todella tarpeen. Toisaalta toukokuuhan on jo virallinen lomakuukausi ja fiksummat ovat ehkä loma-aikoja suunnitellessaan olleet kaukaa viisaita. Sellaisissa tapauksissa palautumisella ei ole mitään kiirettä. Näissä tunnelmissa Piruparka toivottelee simaista vapunviettoa kaikille lukijoilleen.

Löytyisihän näitä – päivälle puheenaiheita. Valitsen kuitenkin yhden, joka vie mietteet 200 vuoden taakse ajankohtaan, kun yksi pitkä – vuosisatoja jatkunut – miehitysjakso Suomessa päättyi. Erilaisia aiheeseen liittyviä muistelutilaisuuksia on järjestetty ja teemaan nivoutuvia näytelmiä on näytelty eri puolilla maata, Suomen sodaksi kutsutun, kohtalaisen kahakan monilla tapahtumapaikoilla. Juhliakin on jo järjestetty ja juhlinta huipentunee näytelmään, jossa näytellään Porvoon valtiopäiviä, niiden autenttisilla ja väärentämättömillä tapahtumapaikoilla. Tämä on taas yksi niitä suosittuja roolileikkejä, jotka viime vuosina ovat saavuttaneet suurta suosiota.
Olen pohtinut sitä, mikä on juhlimisen aihe? Juhlitaanko sitä, että vuosisatoja kestänyt Ruotsin, Birger Jaarlin ajoista lähtien jatkunut, miehityskausi vihdoin päättyi. Vai onko juhlinnan aiheena se, että Suomi tuon sodan seurauksena pääsi autonomiseksi osaksi Venäjää ja sulkeutumaan runsaan sadan vuoden ajaksi, sen tsaarin suuriruhtinaalliseen suosioon.
Oli miten oli. Kaikille – edes nyky-Suomessa – ei näyttäisi vielä kirkastuneen se tosiasia, että paluuta yli 200 vuoden takaisiin aikoihin ei ole. Vai mitä on ajateltava Ida Asplundin esittämistä ajatuksista tai siitä, jopa häkellyttävästä, asiasta, että niin kutsuttua ruotsalaisuuden päivää Suomessa juhlitaan, Ruotsin kuningas Kustaa II Adolfin, 6.11.1632 Lüzenin taistelussa tapahtunutta kuolinpäivää muistellessa – tai peräti murehtiessa. Semminkin, kun muistetaan, että kysymyksessä on samainen herra, joka Eurooppaa valloittaessaan, tuli tapattaneeksi melkoisen joukon suomalaisia, sotilaiksi pakotettuja talonpoikia.
Toki Suomen ruotsinkielinen eliitti oli nopea oppimaan ja ymmärsi varsin nopeasti ruveta nöyräksi alamaiseksi myös suuriruhtinaan suuntaan. Oliko asenne ainoastaan nöyrä, vai oliko se myös nöyristelevä, siitä voidaan olla montaa mieltä. Joka tapauksessa, tietty elitistinen asenne oli iskostettu Suomen ruotsinkielisen asujaimiston selkärankaan niin tiukkaan, että se varsin laajasti on säilynyt siellä 200 sadan vuoden ajan, sukupolvelta sukupolvelle, aina tähän päivään saakka. Jos jotain hiipumista on havaittavissa, se mitä suurimmassa määrin on ollut harhaa – tai ainakin väliaikaista.
Usein on väitetty, että Suomi tuskin olisi itsenäistynyt Ruotsin vallan alta. Se tietenkin on spekulaatiota ja jossittelua. Todettava kuitenkin on, että tuskin missään muualla maailmassa, viiden prosentin kielivähemmistö kansasta, on kyennyt ylläpitämään ja jopa lisäämään itselleen monia sellaisia etuoikeuksia, joita kansakunnan kielienemmistölle ei ole tarjolla.

Tasan 200 vuotta sitten, taistelut Venäjän ja Ruotsin välisessä sodassa – jota Suomen sodaksi kutsutaan – olivat vielä täydessä käynnissä. Tuon sodan seurauksena päättyi Suomen, noin 560 vuotta kestänyt aika Ruotsin valtakunnan alamaisuudessa ja suomalaisista tuli tsaarin alamaisia, osaksi Venäjän keisarikuntaa, runsaan sadan vuoden ajaksi.
Juhlatunnelmaa alkaa olla ilmassa, vaikkei ajankohta vielä ole edes käsillä. Historia muistuttaa kuitenkin itsestään, joten juhlia lienee odotettavissa. Jostain syystä tämän kirjoittajalle on jäänyt epäselväksi, mitä oikein juhlitaan? Onko juhlan aihe se, että vapauduttiin vuosisatoja kestäneestä Ruotsin kuninkaiden ikeestä, jonka kurimuksessa suomalaiset kelpasivat maksamaan veroja ja rahoittamaan kuninkaiden käymiä valloitussotia. No, kelpuutettiin heidät toki pyssynruoaksi noihin samoihin sotiin. Vai onko juhlan aiheena se, että Suomi senaikaisen suurvaltapolitiikan pienenä pelinappulana ajautui vuosien 1808 – 1809 sodan seurauksena Venäjän keisarilliseen huomaan?
Mikäli omaan, kansakoulusta saatuun yleissivistykseen ja samaisen opinahjon välittämään tietämykseen on luottamista, Piruparan hataroituva muistikuva on, että Suomen aika Ruotsin vallan alaisuudessa lasketaan alkaneeksi Birger Jaarlin, Suomeen tekemän sotaretken seurauksena 1200-luvun puolessa välissä, jolloin melkoinen osa Suomea ja sen vaurainta osaa, liitettiin pysyvästi Ruotsin valtakuntaan.
Olen joskus kuullut väitettävän, että tuolla valloituksellaan Birger Jaarli olisi pelastanut Suomen ja suomalaiset metsäläisyyden syöveristä sivistyksen pariin. Ehkä näin. Tai sitten ei. Jossitella saa, vaikkei se kovin fiksua olekaan. Totta kuitenkin on, että kovin taajaan tahtiin ei ilon ja juhlimisen aiheita – ainakaan suomalaiselle rahvaalle – tuo vuosituhannen puolikas Ruotsin alamaisuudessa suonut. Eli jos Birger Jaarlin väitetään pelastaneen suomalaiset metsäläisyyden syövereistä, kovin paljon ei kehitys kehittynyt yli viidessäsadassa vuodessa.
Runsaan sadan vuoden aikaa Suomen suuruhtinaskuntana ja Venäjän autonomisena osana, on aina kutsuttu suomalaisuuden heräämisen kulta-ajaksi. Tuolloin niin suomen kielen, suomalaisen sivistyksen ja kulttuurin kuin muunkin suomalaisuuden nousu kaikissa muodoissa, elivät suuren kukoistuksen aikaa. Sitä toki voisi juhlia, mutta ei sitä, että se tapahtui keisarin armosta.
Historia on historiaa, mutta kysyä sopii, mitä juhlimisen aihetta noissa 200 vuoden takaisissa tapahtumissa on. Ruotsin vallan alta Suomi tuskin koskaan olisi itsenäistynyt, eikä se helposti käynyt Venäjänkään alaisuudesta. Eläkäämme tätä päivää – siinäkin on tekemistä.

Piruparka on palstanpitäjän ominaisuudessa vuosien saatossa tullut ottaneeksi kantaa juhannukseen sekä sen mukanaan tuomiin ilmiöihin ja ongelmiin melko tarkkaan vuoden välein, aina tähän aikaan vuodesta.
On tullut elämöityä omaan kokemukseen – aikoinaan jopa ammattilaisuusepäilyihin – perustuvalla asiantuntemuksella sekä irvailtua rajallisemman kokemuksen omaavien harjaantumattomuudella, juhannukseen lähes automaattisesti kuuluvien nestepitoisten aineiden nauttimisprosesseissa. On annettu ohjeita hilpeän hiprakan maksimoinnissa ja totuudenmukaisesti kerrottu juhannuksen kuuluvan niihin suomalaisiin juhliin, joka tappaa amatöörijuoppoja sepalus auki ja josta kansallisilmiöstä johtuu jokavuotisena piikkinä esiintyvä käyrännousu hukkumistilastoissa.
Juhannus on yksi vilkkaimmista vuosittaisista lomalle, maalle, mökille tai muuten vaan luonnon helmaan siirtymisen ajankohdista, jolloin liikenne ruuhkautuu ja mahdollisuudet joutumisesta liikenneonnettomuuteen kasvavat. Kun mukaan vielä lasketaan suomalaiskansalliset puukonheilutuskisat ja tupakan kera sänkyyn sammumiset, voidaan sen enempää tilastoihin vilkuilematta väittää, että juhannus on mitä ilmeisimmin vuoden tappavin viikonloppu suomalaisille.
Jostain syystä kuolevaisuustilastojen kasvu näyttää koskevan nimenomaan miespuolisia suomalaisia. Siitä huolimatta, että myös naiset juovat viinaa ja heitä liikkuu juhannuksen aikaan liikenteessä ja myös auton ratissa siinä kuin miehiäkin. Puukon kanssa kauniimpi sukupuoli heiluu harvemmin ja vaikka naiset saattavat jossain tilanteissa olla hyvinkin auliita esittelemään ulkoisia avujaan, nämä ulkopuolisten ulottuvuuksien esittelyt – toisin kuin miehillä – aiheuttavat harvoin potentiaalista hukkumisuhkaa.
Ei edellytä mitään älyllistä tai intellektuaalista huippusuoritusta, kyetäkseen oivaltamaan, että vuoden vaarallisimman ja tappavimman yhdistelmän muodostavat kesä, viina ja juhannus. Saattaa olla turtumuksen aiheuttamaa harhaa, mutta jonkinlainen mutu-käsitys on päässyt syntymään, että olemassa oleva tilanne alkaa olla niin tuttu ja tilastoihin kuuluva, ettei siitä näytä kukaan viitsivän edes varoitella. Joku television tietoisku – joka on ollut sama vuodesta toiseen – saattaa muodollisesti muistutella kansalaisia aivojen naulaan jättämisen vaaroista. Muuten suomalaiset saavat melko vapaasti tapattaa itseään.
Ainoa tapahtuma, joka tänä juhannuksena saattaa hieman rajoittaa suomalaismiehiin kohdistuvaa kuolemanvaaraa, ovat käynnissä olevat jalkapallon EM-kisat. Pysymällä tiiviisti television ääressä, välittämättä muista juhannushoukuttimista voi varmistaa, että myös loppupelit ovat seurattavissa.

En ole tietoinen, viittaako otsikko naiseen, mieheen tai ehkä ihmisryhmään. Yllä oleva teksti komeili kuitenkin kirjoittajan nimen paikalla opuksessa, jonka sain palkinnoksi aikoinaan raittiuskilpakirjoituksista, joita Piruparan lapsuudessa järjestettiin kansakoululasille. Palkintokirja käsitteli hyvän käytöksen perussääntöjä ja ohjeita. Siis niin kutsuttua etikettiä.
Ihmiset joilla keski-ikäisyys on vielä saavuttamatta, tuskin edes tietävät, mitä raittiuskilpakirjoituksella tarkoitetaan. Vaikka se ei varsinaisesti ole tämän tarinan aihe, todettakoon, että mainituissa kirjoituksissa kansakoululaiset pantiin kirjoittamaan ”Turmiolan Tommin” tuhoisista seikkailuista viinan ihmeellisessä maailmassa. Palkintoina noista teksteistä jaettiin yleensä kirjoja ja kuten todettu, eräänä vuonna tämän kirjoittaja sai palkinnoksi tuon edellä mainitun käytösoppaan.
En ota kantaa siihen kuinka tarpeellisia nuo raittiuskilpakirjoitukset olivat, mutta palkintona jaetulle käytösoppaalle olisi käyttöä mitä ilmeisimmin vielä tänäkin päivänä. Sen osoittaa muiden muassa sekoilu, joka ilmeni itsenäisyyspäivänä presidentin linnassa, kun selvisi, että kutsua oli noudattanut ainoastaan kutsutun seuralainen yksin, ilman varsinaista kutsun kohdetta.
Ajat toki muuttuvat, eikä ”E. Tiketin” käytösopas vuosikymmenten takaa varmaan kaikilta osin ole käyttökelpoinen enää nykypäivänä. Sen verran kuitenkin olettaisi kansalaisten olevan selvillä etiketin säännöistä, että henkilökohtaista kutsua presidentinlinnaan ei sekoiteta elokuvalippuun, jonka voi käyttää kuka tahansa. Sekaantumisvaaraa leivättömän pöydän ääressä annettuun ”linnaan kutsuunkaan” ei uskoisi olevan, sillä senkin toteutuminen edellyttää kutsun henkilökohtaista noudattamista.
Ei etiketin huomiotta jättäminen presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla nyt Piruparkaa tolaltaan suistanut. Todennäköisesti tapaus ei ollut tarkoitettu provokaatioksi. Saattoi olla jopa niin, että mahdollisuus päästä itsenäisyyspäivänvastaanotolle presidentinlinnaan, oli ”rouva lordille” niin iso asia, että sen takia kannatti uhmata jopa etikettisääntöjä. Tai sitten moka todella johtui puhtaasta tietämättömyydestä. Mistäpä sitä tietoa etiketistä hankkisi, kun ei ole raittiuskilpakirjoituksia eikä sieltä palkinnoksi jaettavia käytösoppaita.

Piruparan syntymäkotikaupunki Vaasa täyttää tänä vuonna 400 vuotta. Kun Kaarle IX perusti kaupungin 1606, maailma oli täysin toisen näköinen kuin tänä päivänä. Mietteet syntymäkaupungin historiaan lähtivät liikkeelle, kun sain kutsun osallistua sisarentyttäreni vihkiäisiin. Ne järjestetään historiallisessa Mustasaaren kirkossa, joka on yksi niistä harvoista rakennuksista, jotka säilyivät tuhoutumatta1852 sattuneesta kaupungin palosta. Nykyinen kirkko toimi tuolloin Vaasan hovioikeutena.
Kaupunki tuhoutui tulipalossa niin totaalisesti, että sen uudelleenrakentamista entiselle paikalleen ei pidetty tarkoituksenmukaisena, vaan kaupunki rakennettiin uudelleen vajaan kymmenen kilometrin päähän lähemmäksi merenrantaa. Rantaviiva kun voimakkaan maannousun takia oli siirtynyt ja siirtyy edelleen kauemmaksi merelle.
Samassa yhteydessä Vaasa sai myös väliaikaisesti uuden nimen. Tunnetulla suomalaisuusmiehellä Sakari Topeliuksellakin taisi olla jotain tekemistä sen asian kanssa, että Venäjän silloinen tsaari Aleksanteri II vahvisti anomuksesta kaupungin uudeksi nimeksi Nikolainkaupunki. Toimenpide osoitti melkoista makeilunhalua ja nöyristelyä itäiseen ilmansuuntaan. Nimi Nikolainkaupunki esiintyi pääasiassa ainoastaan virallisissa yhteyksissä. Kaupunkilaisten mieliin keisarista muistuttava nimi ei koskaan iskostunut, vaan he pitivät itseään vain ja ainoastaan vaasalaisina koko sen runsaan 60 vuoden ajan, jonka jälkeen – vuonna1917 – kaupungille palautettiin virallisesti sen alkuperäinen nimi Vaasa.
Kovin usein ei törmää tosiasiaan, että Vaasa toimi kansalaissodan aikana niin sanotun valkoisen Suomen pääkaupunkina ja senaatin kokoontumispaikkana, jolloin Helsinki oli punaisten miehittämä. Tuolta ajasta on peräisin Vaasan vaakunassa esiintyvä, senaatin sille, viimeisessä Vaasassa pitämässään istunnossa myöntämä Akseli Gallen-Kallelan suunnittelema, itsenäisen Suomen vanhin kunniamerkki, vapaudenristi.
Tänä päivänä syntymäkotikaupunkini on noin 57 000 asukkaan – 25 prosentin ruotsinkielisyysosuudellaan – kaksikielinen yliopistokaupunki, jonka tapahtumia Piruparka yli 20 vuoden poissaolon jälkeen edelleen seuraa, vaikka käyntikerrat paikan päällä rajoittuvatkin 1-2- vuosittain.