Kun tässä loppukesän, ehkä jopa jonkinlaisista lomatunnelmista johtuen, on hieman huolimattomasti tullut seurattua kokoomusministereiden Venäjä-kannanottoja ja sitä seurannutta parranpärinää, mitään rakentavaa sananvaihtoa ei aiheesta näytä syntyvän. Mainitut ministerit ovat esiintyneet lähinnä surkuhupaisan säälittävästi, puolustaessaan omaa oikeuttaan huonoihin käytöstapoihin ja syytellessään kansaa suomettumisen perisynnistä, joka heidän mielestään näyttää vaivaavan suomalaisia aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti.

Nöyristely ja rähmälläänolo ovat suomalaisen poliittisen kulttuurin ikuisia häpeätahroja, joista tahroista tuskin edes Paavo Väyrynen, on ylpeä. Kokoomusministerit eivät aina muista, että ilmiö on yhtä epämiellyttävä ja luotaantyöntävä, oli nöyristelevän suomettumiskäyttäytymisen kohteena sitten itäinen naapuri rajan takana tai sitten kokoomusministereiden kumartamat USA tai Nato.

Keskustelun kipupisteet löytyvät siis Naton ja Venäjän suunnilta. Jo vanha kokoomuslainen jäärä, J.K. Paasikivi, varoitteli suomalaisia luonnon laista, jonka mukaan kumartelu yhdelle taholle aiheuttaa auttamattomasti pyllistelyä vastapuolen suuntaan. Ja mitä syvempään kumarrat, sitä konkreettisemmin pyllistät. Ja kuten tuli todettua, kokoomusministereiden niljakas kumartelusuunta – etten sanoisi rähmälläänolotaho – on kaikille selvillä.

Suomessa toki yksityisesti on asioista aina voinut puhua niiden ”oikeilla” nimillä. Ei ole harvinaista, että seitsemännen tai kymmenennen tuopin jälkeen on kaljakuppilassa yhteislauluna laulettu vaikkapa viisua:

Mannerheimi sano: “Nyt sitä lähtään
silmien välliin ryssiä tähtään!”
Silmien välliin, silmien välliin,
silmien välliin ryssää juu.

Onkohan tuntunut jotenkin suursuomalaiselta, kun meitä poikia on aina naurattanut niin…?

Samanlaisen naurunkäkätyksen sävyttämänä voi nähdä kokoomusministereiden Venäjä-kannanotot näiden arvostellessa – tuulesta temmatuin pötypuhein – naapurimaan taloudellisia muskeleita. Eli pojankloppien isottelua, joka osoittaa, että kokoomusministerit eivät ole käytöstavoiltaan tehtäviensä tasalla. Vaikka lapsellisuuttaan kuinka paljon ihailisi ja kumarrellen nöyristelisi Natoa ja siinä samalla tulisi pyllistäneeksi Venäjän suuntaan, voisi sen pyllistelyn yhteydessä jättää ainakin pieraisematta. Se ei kuulu ministeritason pöytätapoihin.

Kun valtiovarainministeriön valtiosihteeri Raimo Sailas tässä äskettäin, eräässä ajankohtaisohjelmassa, esitti pohdittavaksi kohteita, joista saattaisi löytyä leikkaamisen varaa, hän yhtenä esimerkkinä mainitsi niin sanotut lähialueyhteistyöhön käytettävät miljoonat. Kun Piruparka kuunteli tuota näkemystä, mieleen häivähti jonkinlainen déjà-vu – kokemus. Eli tunne, että nämähän ovat tuttuja, jo aiemmin koettuja pohdintoja.

Asiasta oli otettava selvää ja sieltähän se löytyi, arkistojen kätköistä kolumni, joka oli julkaistu tällä samalla paikalla 29.8.2008 otsikolla ”Kallis naapuri”. Kirjoitin silloin muiden muassa seuraavaa:
”Maa, joka luonnonvaroiltaan lienee maailman rikkain ja jolla on varaa harjoittaa kyseenalaisia sotatoimia Kaukasiassa, lypsää luoteiselta naapuriltaan puhdasta rahaa. Rahoille on kehitelty maksuperusteeksi neuvostoaikaiselta liturgialta kuulostava lausehirvitys: Suomen ja Venäjän välisestä lähialueyhteistyöstä aiheutuneet kustannukset.”

Olin sitä mieltä, että summalle, joka vuositasolla liikkuu 20 000 000 euron tuntumassa, löytyisi muutakin käyttöä. Hyväksyin myös – kuten hyväksyn edelleen – sellaiset hankkeet, joissa osallistutaan sen kaltaisiin toimiin kuten Pietarin jätevesipäästöjen vähentäminen. Tai toimiin, joiden tavoitteena on esimerkiksi maamme itärajan tuntumassa sijaitsevien ydinvoimaloiden turvallisuuden kehittäminen. Silloin puhutaan perustelluista lähialueyhteistyöprojekteista. Mutta missään tapauksessa Venäjää ei öljyineen, maakaasuineen ja muine luonnonrikkauksineen voi kutsua kehitysmaaksi, joka voi edellyttää Suomen osallistuvan kymmeniin mitä erilaisimpiin hankkeisiin, mainitun lähialueyhteistyön nimissä.

Sailas oli oikeassa myös siinä, että monista väliaikaisista ja ylimenokaudeksi suunnitelluista lähialueyhteistyöhankkeista, on muodostunut pysyviä rahoituskohteita. Noiden projektien väliaikaisuus on jatkunut useissa tapauksissa jo parikymmentä vuotta ja niihin ilmeisesti varataan rahaa valtion budjettiin täysin automaattisesti, ilman mitään perusteluja.

Tuntematta asioiden yksityiskohtia, olettaisin, että lähialueyhteistyöksi kutsutut avustus- ja rahoituskohteet rajan takana on listattu ja määritelty Venäjällä. Kun kaksi vuotta sitten elokuussa päätin tekstini vanhaan viisauteen: ”Tyhmä ei ole se, joka pyytää, vaan se joka maksaa”, sikäläisen Venäjä – Suomi-seuran varapuheenjohtaja Aleksander Belov kiskaisi herneen nenäänsä ja sai – omien sanojensa mukaan – lohtua ainakin Ilkka Herliniltä. Mielenkiintoista onkin seurata, minkälaista lohdun tarvetta valtiosihteeri Sailaksen näkemykset saavat aikaan.

Suomella on paitsi pitkä raja, myös pitkä ja monivaiheinen historia itänaapurin kupeessa ja sen tapojen tuntemisessa. Suomea ja suomalaisia koskevia asioita ensin Venäjällä, myöhemmin Neuvostoliitossa ja sittemmin taas Venäjällä, ovat hoidelleet monet tahot. Aikanaan Suomessa tapahtuviin asioihin vaikuttaneet ja niistä pääsääntöisesi päättäneet keisarilliset piirit hiipuivat naapurissa vallankumouksen myötä. Niistä henkilöistä, jotka sen jälkeen ovat Suomea koskeviin kysymyksiin sekaantuneet, historiankirjoihin ovat jääneet ainakin sellaiset nimet, kuin Vjatšeslav Molotov, Andrei Ždanov ja Viktor Vladimirov. Noilla nimillä on Suomessa ilkeä kaiku ja ne toki ovat historiaa. mutta ne osoittavat, että aktiivista pyrkimystä vaikuttaa Suomessa tehtäviin ratkaisuihin on ollut jo pitkään. Näin ollen, esimerkiksi viime aikoina, etenkin Venäjän mediassa, esiin nousseet ”mummo-ongelmat” ja pulmallisiksi muodostuneet lasten huostaanottokysymykset, eivät asioihin vaikuttamispyrkimyksineen ole ennen kokemattomia eivätkä ainutkertaisia tapauksia.

  Se osoittaa myös sen, että viime aikoina paljon tapetilla ollut lapsiasiavaltuutettu Pavel Astahovin toimet omine omalaatuisilta vaikuttavine tapoineen, ei ole uutta, vaan tavat ovat kuuluneet naapurin kyykytysstrategiaan ilmeisesti aina.

  Oikutteluun perustuvan kauppakumppanin maineen itänaapuri on hankkinut ja tullut siitä tunnetuksi erilaisilla kaupankäyntiä vaikeuttavilla toimillaan. Niistä on toki todettava, että ne eivät yksinomaan ole kohdistuneet Suomeen, vaan kylminä talvina myös keskinen Eurooppa on saanut tuta kaasutoimituksissaan venäläisten luotettavuuden kauppakumppanina.

  Suomea ja suomalaista metsäteollisuutta kuritettiin pitkään – jopa vuosia – puutulliuhkailuilla. Myönnän, että en tarkkaan tiedä tämän päivän tilannetta. Tuliko uhkailusta totta? Ainakaan tiedotusvälineissä puutulleista ei ole puhuttu pitkään aikaan mitään.

  Viimeisin osoitus naapurin oudoista tavoista on venäläisten viranomaisten määräämä tuontikielto joillekin suomalaisille maito- ja lihanjalosteille. Julkisuuteen annetun tiedon mukaan, kieltoa alettiin toteuttaa vasta rajalla, käännyttämällä täyteen lastatut rekat takaisin.

  Venäjän viranomaisten määräämän tuontikiellon kerrotaan johtuvan siitä, että jotkut suomalaiset elintarvikkeet eivät täytä venäläisiä elintarvikesäännöksiä. Ehkä näin – en osaa sanoa. Mutta paljon on muutosta säännöksiin tapahtunut, mikäli ne ulottuvat myös lihan vähittäismyyntipisteisiin – sanotaan nyt vaikkapa Viipurin kauppahallissa. Josta tämän kirjoittajan kokemukset ovat – se myönnettäköön – jo muutaman vuoden takaa.

Mutta niinhän ne usein ovat. Nobelin palkinnot. Myönnän, että suusta pääsi tahaton ”Oho”, kun uutiset kertoivat Barack Obamalle myönnetystä Nobelin rauhanpalkinnosta. Kuten kaikki hyvin tietävät, vuosittain jaetaan dynamiitin keksijän Alfred Nobelin nimeä kantavat ja hänen alulle panemansa fysiikan, kemian, lääketieteen, kirjallisuuden ja rauhan alalla jaettavat palkinnot. Lisäksi Nobel-säätiö on myöntänyt vuodesta 1969 lähtien taloustieteen alalta palkinnon, jota kutsutaan taloustieteen Nobeliksi.

  Selvääkin selvempää on, että tavallisella kadun miehellä, ei riitä kykyä eikä kanttia arvostella edellä kolmen ensin mainitun tieteenalan palkinnon oikeutusta. Sen sijaan rauhan kysymyksistä ja kirjallisuudesta saattaa myös rivikansalaisella olla näkemyksiä ja mielipiteitä ja ehkä juuri siksi niiden tiimoilta käydään usein laajaa ja kriittistäkin keskustelua kulloisenkin palkinnon oikeutuksesta.

  Toisaalta on todettava, etteivät Nobelin palkinnon jakajat itsekään ihan syyttömiä ole saamaansa arvosteluun. Sen verran yllättävyyttä ja usein jopa tarkoitushakuisen politiikanteon makua, juuri kirjallisuuden ja rauhanpalkintojen kohteiden valinnassa pistää silmään, että ei sitä kokonaan sattumaksi tai täysin tahattomaksi voi laskea.

  Täysin omaan kategoriaansa voidaan laskea nyt myönnetty Nobelin rauhanpalkinto. Kukaan ei kieltäne Barack Obaman tavoitteiden rauhanomaisia pyrkimyksiä ja päämääriä. Palkinnolla – ihan jo nimensäkin mukaan – yleensä palkitaan tehdystä työstä tai saavutetuista tavoitteista. Hieman, mutta vain hieman kärjistetysti voisi sanoa, että urheilukilpailuissa palkittaisiin siitä, että pyrkii saavuttamaan ennätyksen – joko omassa tai jopa maailman mittakaavassa. Tai jaettaisiin ansiomitaleja hyvistä pyrkimyksistä.

  Jos tutkimattomia ovat herran tiet, vielä tutkimattomampia ovat Nobel-komitean kulkemat ja käyttämät polut. Mutta kuten tuli jo todettua, ei politiikan tekemistä ole aiemminkaan pidetty poissuljettuna silloin, kun Nobel-palkintoja jaetaan.

  Näin maallikkona voi kuvitella arvokkaista ja arvonsa tuntevista henkilöistä koostuvaa Nobel-komiteaa, joka tärkeytensä ja merkityksensä hyvin tietäen ja tuntien tekee juhlavia ratkaisujaan, yhden maailman arvostetuimman palkinnon saajiksi. 

  Mutta kun luonto on se mikä on, niin välittömästi samaan ajatuskuvioon ilmestyy pieni sarvipää, joka väittää, että mistäpä sitä tietää. Ehkä Nobel-komitea ilkikurisuuttaan teki päätöksen siltä pohjalta, että näpäytetäänpä tässä nyt Obaman edeltäjää, herra Bushia, jonka rauhantahtoisuus oli lähinnä sotaintoilua ja myönnetään rauhanpalkinto hänen seuraajalleen. Ihan vaan piruuttaan.

Kun kaksi kolmasosaa elämästään on elänyt ajassa, jolloin tasavallan itäisten naapurisuhteiden tilaa arvioitiin monimutkaisin liturgisin kommunikeoin ja YYA-sopimusta ylistävin sanakääntein, ei voi olla vertaamatta nykyaikaa tuohon aiempaan ja myös siihen, miten muista naapuruussuhteista kerrotaan.

  On tietysti niin, että virallisten valtiovierailujen yhteydessä, valtioiden välisistä suhteista tiedotettaessa, kaavaan kuuluu tietty protokolla sekä sen mukainen ja sisällöltään usein tyhjä ja mitäänsanomaton kielenkäyttö. Korjatkoon joku, jos olen täysin hakoteillä, mutta en pääse ajatuksesta, että nimenomaan Venäjä-suhteiden osalta, tuossa tiedottamisessa on jotain vanhaa, neuvostoaikaisesta liturgiasta tuttua kaavaa, jossa ylistävien sanojen osuus korostuu tyhjien tynnyreiden kolinana.

  Kun muista naapurimaista, Ruotsista, Norjasta tai Virosta ja kauempaakin, käy virallisia valtiovieraita, niin näiden ja suomalaisten tapaamisista ja maiden välisistä suhteista tiedottaminen tuntuu paljon yksinkertaisemmalta ja mutkattomammalta.

  Toki muutostakin on tapahtunut. Takavuosina tuskin edes Kekkosella olisi ollut kanttia julistaa silloiselle neuvostojohdolle, että ”ei näin voi jatkua”, kuten tasavallan presidentti Halonen kertoi tiedotustilaisuudessa sanoneensa naapurikollegalleen Dmitri Medvedeville, heidän keskustellessaan Tšetšenian ihmisoikeustilanteesta.

  Johtuiko Halosen lausahdus, hänen tunnetusti erittäin kriittisestä suhtautumisestaan ihmisoikeusrikkomuksiin, vai oliko ilmaisu tarkoin harkittu? Ensisijaisesti oletus taipuu edellisen kannalle, mutta kukapa tietää?

  Puutullit ja rekkajonot ovat olleet ne kaksi asiaa ylitse muiden, jotka viime vuosina ovat julkisuuteen tulleina kysymyksinä nakertaneet tai ainakin kivenä kengässä hieman hiertäneet, muuten hyviksi julistettuja naapuruussuhteita. Maailmanlaajuinen taantuma, jonka syöverit myös Venäjä on joutunut kokemaan, on haihduttanut rekkajonot valtakuntien väliseltä rajalta, kuin sen kuuluisan pierun Saharaan. Näyttäisi myös siltä, etteivät puutullitkaan olisi enää niin tärkeä asia Venäjälle, kuin olivat, vaikkapa vielä vuosi sitten. Mainitun taantuman seurausta sekin, vaikka joistain kommenteista saattaisi päätellä, että naapuri on hyvästä ja jalomielisestä tahdostaan sekä suomalaisen paperiteollisuuden kurimusta helpottaakseen, luopumassa puutullivaatimuksistaan.

  Sanomattakin on selvää, että kohteliaisuus ja siihen liittyvä tahdikkuus kuuluvat käytöstapoihin, olivat naapurisuhteet mitkä hyvänsä. Kun ne nyt kuitenkin ovat kutakuinkin ongelmattomat, herää kysymys, vaatiiko sen toteaminen edelleen hurskastelua ja suurieleistä liturgiaa?

Kun viime viikolla, valtakunnan päälehti julkaisi Vieraskynä-palstallaan Ulkopoliittisen instituutin tutkijan Charly Salonius-Pasternakin kirjoituksen, joka oli otsikoitu ”Suomi on paraikaa sotaa käyvä maa”, tuli heti mieleen, että leikitelläänkö tässä nyt sanoilla ja niiden merkityksillä. 

  Kysymys on tietenkin Suomen Afganistan-operaatiosta, missä suomalaiset rauhanturvaajat ovat viime aikoina joutuneet useiden iskujen kohteiksi. Ainakin toistaiseksi vielä rauhanturvajoukoiksi tituleeratut joukot osallistuvat toimintaan, jota virallisesti kutsutaan kriisinhallintaoperaatioksi.

  Niin Suomen puolustusministeri kuin ulkoministerikin kysyttäessä korostavat, että kysymys on YK:n mandaatilla suoritettavasta kriisinhallintatehtävästä, mikä tietenkin on totta, mutta ei – ainakaan välttämättä – tarkoita, että puhutaan perinteisestä rauhanturvatoiminnasta.

  Rauhanturvatehtävän määritelmä ymmärtääkseni sisältää sen, että operaation on oltava vastakkain olevien osapuolten – siis molempien – hyväksymä. Näin ei taida ihan olla Afganistanissa. Ovatko siis suomalaiset Afganistanissa rauhanturvatehtävissä? Vai käytetäänkö sanaleikkejä ja siksi tehtävää kutsutaan kriisinhallintaoperaatioksi. Oli miten oli, tilanne lienee erilaisin sanakääntein tulkittavissa vähintään kahdella eri tavalla. Salonius-Pasternakin mukaan Suomi on sodan osapuoli toimiessaan Isaf-joukoissa, jotka edustavat yksinomaan Afganistanin hallitusta.

  Kun suomalaiset tämän vuosituhannen alkupuolella lähtivät Afganistaniin, ensisijainen tarkoitus taisi olla erilaisten jälleenrakennustöiden käynnistäminen ja niiden jatkaminen. Missä vaiheessa toimenkuva on muuttunut osallistumiseksi sotilaallisiin operaatioihin, siihen tämän kirjoittaja ei kykene vastaamaan. Tekeekö se Suomesta sotaa käyvän maan, jos suomalaisten toiminnan motiiveita Afganistanissa ovat – kuten Salonius-Pasternak toteaa – ihmisoikeuksien puolustaminen, terrorismin vastustaminen, huumeiden vastainen taistelu ja kansainvälisen vastuun kantaminen? Sen kysymyksen vastaamiseen tarvitaan kansainvälisen oikeuden asiantuntijoita, eivätkä palstanpitäjän kyvyt siihen riitä.

  Kuten todettu, sekä puolustusministeri Häkämies ja ulkoministeri Stubb ovat ehdottomasti kiistäneet Suomen olevan sotaa käyvä maa. Toisaalta, Salonius-Pasternakin teksti on varsin vakuuttavaa ja asiantuntevaa luettavaa. Piruparka yhtyykin esitettyyn kysymykseen: Voisiko olla niin, että Suomi sittenkin on sodan osapuoli ja näin ollen, sotaa käyvä maa. Herrat ministerit eivät vain ole tulleet sitä havainneeksi!!!???

  Keskustelu asiasta varmasti jatkuu.