Viime aikojen uutiset kertovat – yllättävää kyllä – että kokoomusjohdossa ilmenisi melkoista vajetta kritiikinsietokyvyssä, jota herkkähipiäisyydeksikin usein kutsutaan. Yleensä paksunahkaisuudesta tunnettujen poliitikkojen keskuudessa mainittu ilmiö ei liene kovin yleinen. Siksi voitaneen syystäkin kysyä: Mistä muusta saattaisi olla kysymys?

Tiedot siitä, että kokoomusjohdosta oltiin oltu yhteydessä Yleisradion uutistoimitukseen, koskien puheenjohtaja Jyrki Kataisen Venäjä-arvioinnin uutisointia, kuulostivat jo sinällään vähintäänkin omituisilta. Kun noihin tietoihin vielä liitetään – toki todistamatonta – spekulaatiota, että yhteydenoton seurauksena eräs Ylen avustaja olisi saanut potkut, omituisuus sen kun lisääntyy. Suomalaiseen toimintakulttuurin kun ei yleensä ole kuulunut, että poliitikot ojentaisivat tai peräti läksyttäisivät tiedotusvälineitä näiden uutisoinnista. Eikä ainakaan se, että tuollaisen ripityksen seurauksena jaeltaisiin lopputilejä. Joka tosin – kuten tuli todettua – on aiheen synnyttämää spekulaatiota, vailla minkäänlaista todistuspohjaa.

Eivätpä ehtineet edellisestä mainingit vielä tasaantua, kun Nelosen uutisista saatiin kuulla suojelupoliisin entisen päällikön Seppo Nevalan (viisi vuotta sitten) nauhoitettu nuhdesaarna alaiselleen ”pikkuvirkamiehelle”, joka oli antanut Jyrki Kataisen tuohduttaneita lausuntoja, koskien sotilasliitto Naton tiedustelutietoja.

Kuullusta nauhoituksesta voi suoraan päätellä Nevalan nuhdesaarnan alaiselleen johtuneen siitä, että hän itse oli joutunut Kataisen ripityksen kohteeksi. Hän oli syyttänyt jopa Supoa yrityksestä suistaa hänet kokoomuksen puheenjohtajan paikalta. Katainen on myöntänyt ”ärähtäneensä” Nevalalle.

Entä ellei kokoomusjohdossa kysymys olekaan kritiikin keston ja sen sietokyvyn alhaisesta kynnyksestä? Olisiko gallupien jo pitkään ylläpitämä tietoisuus asemasta Suomen suurimman puolueen puheenjohtajana ja tuon tietoisuuden ylläpitämät kaavailut seuraavan pääministerin henkilöstä, luoneet kaikki voivaisuuden illuusiota. Toivottavasti ei. Sillä uusia ”kekkosia” tähän maahan tuskin kukaan kaipaa, vaikka kokoomus pääministerin valtaa niin innokkaasti on ollut kasvattamassa.

Olipa viime aikoina esiin tulleissa ja edellä kuvatuissa tapauksissa kysymys sitten kritiikin sietokyvyn alhaisuudesta tai vallantäyteyden ilmentymistä, molemmat ovat tietynlaisen epäkypsyyden merkkejä, eivätkä missään tapauksessa sovi valtiomiesmäiseen käyttäytymismalliin. Kaiken lisäksi ne ovat oivallisia tartuntapintoja kaiken maailman pilkkakirveille ja muille ”piruparoille”, jotka eri tiedotusvälineissä harrastavat koulukiusaamista poliitikkojen kustannuksella.

Hieman yllätti alkuviikon uutinen, joka kertoi, että Mari Kiviniemi on pääministerien ikätilastoissa ohittanut jo Anneli Jäätteenmäen, joka 69 pääministeripäivällään oli siihen mennessä ollut Suomen ylivoimaisesti pitkäaikaisin naispääministeri. Johtuneeko tekemisten vaatimattomuudesta tai muutan matalasta profiilista, mutta huomasin, että Mari Kiviniemi on pääministerin ominaisuudessa esiintynyt Piruparan teksteissä korkeintaan sivulauseissa. Anneli Jäätteenmäen 69 pääministeripäivän edesottamuksia tuli sen sijaan aikoinaan käsiteltyä vähintään puolessa tusinassa kolumneja.

Tässä voidaan todeta, että edellä mainituilla naispääministereillä on muutakin yhteistä kun sukupuoli. Molemmat ovat Pohjanmaalta lähtöisin. Kiviniemi Jalasjärveltä ja Jäätteenmäki Lapualta. Pohjalaisuus toimii tietenkin jo sinällään kohtalaisena suosituksena mihin tahansa tehtävään, mutta kun perustuslaissa sanotaan lisäksi, että ”ministerien” – joka koskee kaiketi myös pääministeriä – ”on oltava rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia”, se tarkoittanee, että pohjalaisuuden lisäksi, muitakaan avuja ei ylenkatsota.

No, Anneli Jäätteenmäki osoitti aikoinaan melkoista taitamattomuutta toimissaan ja rehellisyyskin taisi jäädä lähinnä ”niin totta kuin osaan” -puhumisen varaan.

Mari Kiviniemen puolesta on toki todettava, että eivät kuluneet, runsaat 70 päivää pääministerinä, ihan laakereilla levätessä ole kulunut. Onhan pääministeri tasavallan suurimpana vallankäyttäjänä esiintynyt kaikissa medioissa kuitenkin ihan kohtuullisesti. Eikä ole tarvinnut pahemmin esitellä vielä edes yksityiselämäänsä.

Ihan äkkiä ja ulkomuistista, päällimmäisenä mieleen tulee Kiviniemen lausahdus muistaakseni Porissa, missä hän syytti demareiden Eero Heinäluomaa flirttailusta rasismin kanssa. Melkoinen väite, jota Heinäluoma, ei ainakaan tämän kirjoittajan tiedon mukaan, ole antanut anteeksi.

Huippukokousten lautaskiistat ovat myös Kiviniemen mukaan lopullisesti ohi. Suomen edustus Eurooppa-neuvostossa on ratkaistu. Eli Suomea edustaa yksiselitteisesti pääministeri. Avustavaa henkilöä tarvittaessa, sellaisena tulee toimimaan aina ministeri.

Toiveistaan huolimatta, keskusta ja Kiviniemi eivät ole päässeet eroon pitkään otsikoissa olleesta vaalirahakohusta. Omasta vaalirahoituksestaan Kiviniemi on ilmoittanut vaikenevansa visusti. Johon hänellä on tietenkin oikeus, ainakin niin kauan, kun mitään epäilyttävää ei ilmene.

Kiviniemi suitsisi myös muiden puolueiden paitsi keskustan vaalityötä kuukausia ennen vaaleja. Se antaa mahdollisuuden vaikkapa kepu-aatteiden markkinointiin pääkaupunkiseudun energiakysymyksissä. Eli onhan niitä – aikaansaannoksia.

Taas on syksy käsillä ja alkaa jokavuotinen sirkus valtakunnan ensi vuoden budjettiesityksen ympärillä. Kansalaisen näkökulmasta, yksi tärkeimmistä asioista, joista kansanedustajajoukolla luulisi olevan valta päättää, on tasavallan tulo- ja menoarvio. Se on kirja, joka säätelee kutakuinkin kaikkea ja kaikkia niitä toimia ja toimintoja, mitä maassa tapahtuu.

Turhauttava teatteriesitys, lienee oikeahko tapa kuvata sitä, noin kolme kuukautta kestävää parranpärinää, kun eduskunta veivaa ja vääntää hallituksen budjettiesitystä. Siinä kansanedustajat pääsevät sydämensä kyllyydestä harjoittamaan retoriikantaitojaan ja nauttimaan omasta äänestään, kun puhuvat – lähinnä lämpimikseen – usein jopa tyhjälle salille.

Valta Suomessa kuuluu kansalle, jota vaaleissa saamansa valtakirjan perusteella edustavat valtiopäiville kokoontuneet kansanedustajat. Tuohon korkeimpaan vallankäyttöön olettaisi mitä suurimmassa määrin kuuluvan myös budjettivalta. Mutta onko niin? Vastaus on, että muodollisesti tietysti kuuluu. Syystä että eduskunta käsittelee hallituksen budjettiesityksen ja se nuijitaan siellä kaikkien virallisten ilveilyjen säestyksellä lainvoimaiseksi. Tämä tarkoittaa, että kansanedustajilla on täysi oikeus tehdä muutosehdotuksia hallituksen budjettiesitykseen. Jota oikeutta he innokkaasti toki käyttävät. Ja että mielikuva kansanedustajien vaikutusvallasta olisi täydellinen, muutama esitys joka vuosi menee myös läpi.

Kansanedustajat tietävät, että käytännöllisesti katsoen kaikki niistä tuhansista aloitteista ja esityksistä, joita he valtion budjettiin tekevät, tulevat sadoissa budjetin käsittelyn yhteydessä suoritetuissa äänestyksissä hylätyiksi. Intoa uusien esitysten tekemiseen näyttää kuitenkin aina riittävän. Kun Suomen budjetin loppusumma nykymaailmassa liikkuu siinä 50 miljardin euron kieppeillä, kansanedustajien mahdollisuus vaikuttaa siihen pyörii summissa, joka vastaa noin yhtä promillea (1 ‰). Eli kansanedustajien valta vaikuttaa tasavallan tulo- ja menoarvioon on 40 – 50 miljoonan euron tuntumassa. Se on toki hieman enemmän kuin hyttysen uloste Itämeressä, mutta taloudellisen vallan käyttämisenä, puhutaan pelkästä näennäisvallasta.

Kansanedustajat lomailevat vielä useita viikkoja. Mutta kun he syyskuun 8. päivä aloittavat syysistuntokauden, vuoden 2011 budjetti tulee olemaan esillä koko syksyn. Eduskunnan budjettikäsittely – jonka ainoa merkitys on pelkkä muodollisuus lain kirjaimen täyttymiseksi – vaikuttaa kansalaisista siis puhtaalta, turhauttavalta teatteriesitykseltä. Hallituksen näkökulmasta viikkoja kestävä puheruletti lienee vain ja ainoastaan pakollisesti läpikäytävä häiriötekijä, jolla lopputuloksen kannalta ei ole juurikaan merkitystä.

Kun kesä ja hellesäät valloittavat Suomen, uutiset hiipuvat ja mediassa alkaa kesäaiheiden metsästys. Palstan täytettä on revittävä. Kun sitä sitten syntyy, siitä usein riittää pähkäiltävää pitkälle syksyyn. Eli uutinen ei ole se, että ei ole uutisia, vaan se mikä se kulloisenakin kesänä tulee olemaan. Vuosien saatossa kesäkauden kestoaiheet ovat aina löytyneet ja jos eivät ole, sellaisia on keksitty. Ruokolahden leijona lienee yksi tunnetuimmista kesäisistä virtuaaliuutisista.

  Tämän vuoden kesäisen kestoteeman toivat tyrkylle demarit oman kesäkiertueensa vetonaulaksi masinoimallaan ikiomalla presidenttipelillään. ”Tule ja kerro demareille mieluisin presidenttiehdokkaasi!” Ja kas, siinä peli, jonka seuraamisesta löytyy kansanhuvia ja kesäteemaa koko medialle.

  Toki presidentinvaalit kuuluvat muutenkin valtakunnanuutisten kestoaiheisiin. Mutta kun kaikkien potentiaalisten ”presidenttipuolueiden” puheenjohtajat ovat iältään ala-astetasoa, jos heitä vertaa aiempiin Suomen presidentteihin, joista ainoastaan kaksi (Relander ja Ryti), on valittu tehtäväänsä alle 50-vuotiaana, nimiä kaivataan ja niitä näyttää myös ilmestyvän.

  Demareiden oivaltamilla ”presidentillisillä suviseuroilla” on siis tilausta. Ja vaikka nimilistat sisältävät runsaasti tunnettuja demarinimiä, yli puoluerajojen liitelevää kannatusta nauttivia henkilöitä toki mukaan mahtunee. Tiedetään, että Sauli Niinistön tulevan presidenttiyden ainoana esteenä näyttäisi olevan enää Niinistö itse. Sen verran suurta on usko nykyiseen eduskunnan puhemieheen. Jotenkin mieleen assosioituu Mauno Koiviston kansansuosio1970-luvulla, jonka poikkeuslakisekoilu Kekkosen uudelleenvalitsemiseksi nosti huippulukemiin.

  Tunnettua on myös, että keskusta haikailee EU:n suuntaan. Talouskomissaari Olli Rehn ja europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäki ovat nimiä, joiden nimeen keskustassa vannotaan. Olisiko kuitenkin vannomatta paras?

  Demareiden omat seinät taas ovat tavan mukaan leveät ja katto korkealla – josta syystä pakka on vielä täysin levällään. Siksi ”kysyminen kansalta” onkin oivallinen veto, mutta riittääkö se antamaan lisäpotkua demareiden omaan presidenttipeliin? Vai jäävätkö ”presidentilliset suviseurat” historiaan vain yhtenä Ruokolahden leijonan kaltaisena kesäuutisena.   

  Joitain tuoreita kasvoja on toki jo nyt tullut esiin. Melkoisena yllätyksenä demareiden kesäkiertueelta putkahti esiin Lasse Lehtisen nimi, joka monen muun ohella tunnetaan presidentintekijänä itsekin. Kuten tiedetään, kehnompiakin esityksiä on tasavallan presidentiksi tehty. Onko Lasse Lehtisen nimestä muuhun, kuin teemaksi kesäuutisiin – se jää nähtäväksi? Piruparka toki näkee melkoista potentiaalia!

Enteileekö tulevia vaaleja – mene ja tiedä? Sana populismi on kuitenkin viime aikoina alkanut esiintyä poliittisessa kielenkäytössä tavanomaista tiuhempaan.

  Sanalla on huono maine, joka johtunee siitä, että suosion saavuttamiseksi populistien on väitetty esittävän fiksulta kuulostavia, mutta vastuuttomia vaatimuksia ilman, että niitä on edes tarkoitus toteuttaa. Populismia ja sen tarjoamia keinoja on pidettykin yleensä opposition työkalupakkiin kuuluvina välineinä. Todennäköisesti juuri siksi – lähinnä hallituspiireissä – populististen näkemysten esittämistä on pidetty väheksyttävänä tai peräti halveksittavana toimintatapana. Sitä pidetään epäkorrektina ja asiattomana tapana haastaa valtaapitävät tahot.  

  On myös sanottu, että populismille on ominaista pyrkimys paljastaa vakiintuneen vallankäytön epäkohtia ja vedota näillä paljastuksilla niin kutsuttuun tavalliseen kansaan. Jos näin on, kysymys kuuluukin: Mitä väheksyttävää tai halveksuttavaa siinä on? Päinvastoin!

  Vai voisiko olla niin, että populismi – asioita kansanomaistaessaan – yksinkertaisesti vain jäytää niiden poliitikkojen uskottavuutta, joiden olemassaolo rakentuu pääosin sille, ettei heidän sanomisiaan voi väittää sen enempää oikeiksi kuin vääriksikään. Retoriikan taitajan kun ei välttämättä tarvitse sanoa, saati tarkoittaa puheillaan mitään.

  Päinvastoin, kuin osa kansalaisista ehkä olettaa, edustuksellisessa demokratiassa edustaja ei edustajantehtävässään ole velvollinen noudattamaan äänestäjiensä tahtoa, vaan voi vapaasti harkita, minkälaisia päätöksiä hän tekee. Jos vallan kammareihin pyrkivä tavoittelee suosiota lupaamalla toteuttaa äänestäjiensä pyrkimyksiä yksikertaisilla iskulauseilla ja kansaan uppoavilla ohjelmajulistuksilla, hän mitä ilmeisimmin saa populistin maineen. Siksi moni – kansan äänivaltaa hyödyntämään pyrkivä – valitseekin itselleen jonkin tietyn teeman tai asiakokonaisuuden, jota on valmis kannattamaan tai mahdollisesti vastustamaan. Jonkun käsittämättömän logiikan mukaan – joka tämän kirjoittajalle ei ole avautunut – joidenkin tällaisten teemojen kannattamisesta tai vastustamisesta saa otsaansa populistin leiman. Ei kuitenkaan kaikkien.

  Pari esimerkkiä: Jos joku, kansansuosiota tavoitellakseen ja ääniä kalastellakseen, yksikertaisin ja kansanomaisin iskulausein vastustaa tai vaikkapa kannattaa ydinvoimaa, sitä pidetään normaalina poliittisen toimintana, eikä sellaista kutsuta populismiksi.

  Sen sijaan, jos teemana on vaikkapa vastustaa hallitsematonta maahanmuuttoa tai mahdollisesti miljarditakuiden myöntämistä konkurssikypsälle Kreikalle, se synnyttää välittömästi populismisyytösten ryöpyn.

Erilaisia mielipidetiedusteluja ja gallup-tutkimuksia tehdään mitä moninaisimmista asioista. Suuri osa niistä jää tilaajan omaan käyttöön, mutta joitain – kuten poliittisten puolueiden kannatuslukuja – julkaistaan eri medioissa säännöllisesti.

  Matemaatikot tai tilastotieteilijät, tai keitä nyt lienevätkään, ovat melko tarkasti laskeneet mahdolliset virhemarginaalit, jotka tutkimustuloksiin sisältyvät ja yleensä ne ilmoitetaan tutkimustulosten yhteydessä. Mitenkään erityisen tarkasti tai yksityiskohtaisesti asioihin perehtymättä, omaksi näppituntumaksi on jäänyt, että noin tuhannen vastauksen otannassa virhemarginaalit liikkuvat siinä 2 – 3 prosentin tienoilla. Joitain eroja – vaikkakaan ei kovin suuria – saattaa löytyä myös siinä, mikä yritys tutkimuksen on tehnyt.  

  Suurten puolueiden keskinäiset kannatussuhteet ovat tietenkin yksi mielenkiinnon kohteista, joita seurataan. Mitään radikaaleja kannatusmuutoksia ei suomalaisessa järjestelmässä yleensä tapahdu ja muutokset puolueiden välillä ovat maksimissaankin prosentin ja pienimmillään sen kymmenysten luokkaa. Hulvatonta hupia on herättänytkin se, kuinka puoluetoimistoissa (etenkin vaalien alla) reagoidaan erilaisiin gallup-lukuihin. Puolen prosenttiyksikön nousu puolueen kannatusluvuissa saattaa antaa aihetta jopa tiedotustilaisuuden järjestämiseen, mutta annas olla, jos kannatus mielipidetiedusteluissa laskee kokonaisen prosenttiyksikön, vaaleja ei kuulemma ratkaista gallup-kyselyissä eikä niiden näyttämiin tuloksiin kannata tuijottaa. Eikä tällainen suhtautuminen kansalaisten mielipiteisiin erottele puolueita toisistaan. Asenne on tismalleen sama kaikilla, niin isoilla, kun vähän pienemmilläkin porukoilla.

  Mielenkiintoista on myös, että edellä mainitun virhemarginaalin sisältämää mahdollisuutta ei havainnoida tai se huomioidaan vain harvoin – kun gallup-tutkimusten perusteella – julistetaan Suomen suurin – tai ehkä kuitenkin vain sillä hetkellä, suosituin puolue.    

  Kun edellä tuli todettua, että mitään radikaaleja kannatusmuutoksia ei suomalaisessa puoluejärjestelmässä yleensä tapahdu, on kuitenkin hieman otettava takaisin. Perussuomalaiset ovat viime vuosina tehneet poikkeuksen. Heidän kannatuksensa on muutamassa vuodessa tuplaantunut ja siinä ovat saaneet kyytiä niin prosenttien kymmenykset kuin virhemarginaalitkin. Ilmiö ei ole ainutlaatuinen, vaikka harvinainen onkin. Timo Soinin oppi-isä ja perussuomalaisten edeltäjän SMP:n johdossa, Veikko Vennamo teki vastaavanlaisen tempun 40 vuotta sitten eli vuonna 1970. Eduskuntavaaleissa SMP:n kannatus oli sitä luokkaa, että se poiki kerralla 18 kansanedustajaa. Siinä prosentin kymmenykset kalpenivat.