Suomalainen lomakausi pääsi luikahtamaan käyntiin tämän kirjoittajan osalta niin, että edustajat kansakunnan kaapin päältäkin pääsivät lomailemaan niin, että paikallislehden palstanpitäjä ei päässyt tällä kertaa arvostelemaan heidän lomailukausiensa runsasta määrää ja pituutta lainkaan. Sen toki voi sanoa vielä näin jälkeenkin päin, että toisin kun “normaalien” – palkallaan elävien – kansalaisten, kansanedustajien ei tarvitse ansaita lomiaan olemalla töissä tai edes työpaikalla lain säätämiä päiviä kuukaudessa. Mutta siinähän ei ole mitään uutta. Se on ollut selvillä jo pitkään. Siksi kai kansanedustajien kesä-, joulu-, kevät sekä syyslomia, joita ilmeisesti jonkinlaisen muodollisen erotuksen takia kansalaisten lomiin, kutsutaan istuntotauoiksi. Tuolloin niihin ei tarvinne soveltaa “normaalien” ihmisten lomakäytäntöjä ja -lainsäädäntöä. Suomi siis on lomalla. Eurooppa-tasoiset urheilukisat jalkapallon…

Paitsi kokoomuksen odotettuja ministerivaihdoksia, myös muita henkilömuutoksia kansakunnan kaapin päällä eli tasavallan kansanedustuslaitoksessa on juhannusviikon innoittamana hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Ruotsalaisen kansanpuoleen äskettäin väistynyt puheenjohtaja Carl Haglund keräsi jopa lelunsa ja vaihtoi koko hiekkalaatikkoa ja siirtyi kiinalaisyrityksen palvelukseen. Hänen tilalleen hiekkalaatikolle tulee entisen ministerin ja presidenttiehdokkaan Elisabeth Rehnin tytär Veronica Rehn-Kivi. Presidenttiehdokkaaksi ryhtynyt Matti Vanhanen vaihtui keskustan ryhmäpuheenjohtajana tanssivirtuoosinakin tunnettuun Antti “Kanki” Kaikkoseen. Ne kaikkein odotetuimmat tai ainakin mielenkiintoisimmat henkilövaihdokset kohdistuivat luonnollisesti kokoomuksen uuden puheenjohtajan Petteri Orpon ministerivalintoihin. Se toki oli jo tiedossa. että hän itse tulee luopumaan sisäministerin tehtävistä ja siirtyy Alexander Stubbin tilalle valtiovarainministeriauton takapenkille. Kovin suuri yllätys ei ollut sekään, että sisäministerin salkun haltijaksi tulee eduskunnan varapuhemies Paula…

En muista koskaan ottaneeni – ainakaan julkisesti – kantaa ikuisuuskysymykseen: Saako mies itkeä? Tulkoon tässä ja nyt todettua oma näkemykseni, että saa toki, jos itkettää. Toinen kysymys, joka viime aikoina on heräillyt kuuluu: Pitääkö miehen itkeä? Ja missä tilanteessa? Myönnän sarkasmini, mutta tuntuu ihan oikeasti, että ainakin puoluejohtajien osaamisalueeseen kuuluu nykyisin tirauttaa muutama kyynel sopivassa tilanteessa naama kurtulleen vääntyneenä. Ei ole väliä sillä onko kysymyksessä sitten poispotkittu tai toimensa säilyttämään kyennyt puoluepamppu. Sen verran noita liikutuksen kyyneleitä on esitetty julkisestikin, että herää kysymys, ovatko asialla olleet jotkut imagokonsultit tai muut tapakulttuurikouluttajat. Jonkinlaisena sääntönä näyttäisi olevan, että liikuttuneisuuden julkituominen on sitä tärkeämpää, mitä enemmän ihmisiä ja ennen kaikkea kameroita – tilanteen…

Varsin vaatimattomia olivat tapahtumat viikonloppuna, jota mainostettiin jopa ilmeisen vakavissaan suomalaisen politiikan superviikonlopuksi. Puoluekokouksia toki pidettiin ja varmaan sisäpiiriläisille jotain kiinnostavaa tapahtuikin, mutta suurta yleisöä ei päästy yllättämään. Uutta puheenjohtajaa olivat valitsemassa paitsi kokoomus, myös kaksi pikkuruista oppositiopuoluetta eli Vasemmistoliitto ja RKP. Jonkinlaista draamaa ilmeisesti kokoomuksen puheenjohtajavalintaan yritettiin saada aikaiseksi, mutta täysin ennakkoarvailujen mukaan systeemit sujuivat. Puolueiden puheenjohtajavalinnat ovat tietenkin niiden omia asioita, mutta kun valittavana on keulahahmo myös yhdelle hallituspuolueelle, se luonnollisesti huomioidaan muuallakin ja ehkä juuri siksi kokoomuksen uuteen puheenjohtajaan kiinnitettiin erityistä huomiota. Nyt kun on kaikkien tiedossa, että Petteri Orpo johtaa jatkossa kokoomusta ja on keksitty, että kolmen ässän hallituksesta tuli hetkessä SOS-hallitus, voidaan ruveta seurailemaan, onko…

Siitä huolimatta, että tasavallan hallitus ja etenkin sen pääministeri tuntuvat hehkuttavan lähes innoissaan, kun kiky-sopimus näyttäisi näkevän kaikista synnytystuskista ja muista – kuukausia kestäneistä – ongelmista huolimatta päivänvalon, uskon puute tuntuu vaivaavan. No, täytyyhän ajatuksen isän ja sen kätilönä toimineen Sipilän uskoa omiin innovaatioihinsa ja niiden mahdollisuuksiin, vaikka taitaa silti olla niin, että kovin moni ei pääministerin uskoa jaa ja ainakin tämän kirjoittaja potee enemmän uskon puutetta, kuin luottamusta pääministerin aivoitusten lopulliseen toteutumiseen. Sana luottamus onkin keskeisessä asemassa koko sopimuksen – muuten kyseenalaisessa – realisoitumisessa. Ammattiliitot ovat tehneet jo lähtökohtaisestikin hyvin arveluttavan sopimuksen persuporvareiden hallituksen kanssa. Edunvalvontajärjestöillä – edustivatpa ne mitä tahoja tahansa – ei ole yleensä tapana hyväksyä edustettaviensa…

Kovin usein, niinä viitenätoista vuotena, kun olen tätä palstaani ylläpitänyt, ei ole sattunut, että aiheita teksteihin olisi tyrkyllä ihan valinnaksi asti. Tällä kertaa sattui. Valittavana oli kiky tai sote. Suomalaiset ovat niin tottuneita kaiken maailman lyhenteisiin, että tuskin tarvitsee enää tässä vaiheessa edes kertoa, että kysymyksessä ovat kilpailukykysopimus ja sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistus. Edellinen, jota aiemmin ilman minkäänlaista lyhennystä kutsuttiin yhteiskuntasopimuksesi, on kummitellut jonkinlaisena kestoaiheena uutisissa ainakin edellisistä eduskuntavaaleista lähtien ja jälkimmäinen lyhenne on alkanut kuulostaa uutisaiheena jo ikuisuuskysymykseltä. Sen verran vuosia on sen kanssa kansakunnan kaapin päällä väännetty kättä. Kiky ajankohtaisena aiheena, on vielä sen verran keskeneräinen – vaikka valmista on pitänyt olla jo ties kuinka monta kertaa –…