Kaikkien järjestäytyneiden yhteiskuntien toiminta perustuu erilaisiin säännöksiin ja niiden noudattamiseen. On lakeja, asetuksia, määräyksiä, sääntöjä, ohjeita, suosituksia etc. ja lienee kaikille kutakuinkin selvää, että järjestelmän toimivuus edellyttää säädösten noudattamisen valvontaa ja sitä, että rikkomuksista seuraa asianmukainen rangaistus.

  Voisi olettaa, että eri alojen virkamiehet, jotka monien säännösten viidakon ovat aikaansaaneet, eivät tätä tehtävää ole tehneet itsetarkoituksesta ja kansalaisia kiusatakseen, vaan jokaiselle säädökselle on löydettävissä jokin järkevä peruste.

  Liikenne on yksi osa-alue, jossa edellytetään sääntöjä. Myös niiden on oltava perusteltuja. Olen antanut itselleni kertoa, että liikenteessä alueellisista ja paikallisista nopeusrajoituksista päättää tien pitäjä eli kunnat ja kaupungit omilla asemakaava- ja taajama-alueillaan ja tielaitos (tai mikä kyseisen instanssin nimi nykyisin lieneekään) niin kutsutuilla yleisillä teillä. Perustelut nopeusrajoituksille sen sijaan saattavat olla lähes mitkä hyvänsä, lähtien asiallisesta liikenteen vaaratilanteiden ehkäisystä ja päätyen huomattavasti kyseenalaisempaan, vaikkapa jonkun vaikutusvaltaisen asukkaan kissan suojeluun.       

  Kesän kestäessä ja syksyn saapuessa yhä useammin toistettu tiedote koskee nopeusrajoitusten valvontaa lähes nollatoleranssitasolla. Mikäli olen ymmärtänyt, nopeusrajoitusten valvonta tulee perustumaan siihen, että jo 3 km / h nopeusrajoituksen ylitystä seuraa kirjallinen huomautus. Se on toistaiseksi jäänyt epäselväksi, mikä on sakkoraja ja myös se, kuinka monesta kirjallisesta huomautuksesta ja millä aikavälillä seuraa sakko tai muu sanktio.

   En tiedä mihin säännöksiin – vai onko ollut vain maan tapa – on perustunut se, että poliisi on ”hyväksynyt” nopeuden ylityksen, joka on pysynyt kymmenen prosentin rajoissa. Toisin sanoen 60 km / h nopeusrajoitusalueella on ”sallittu” nopeuden ylitys, ellei se ole noussut yli 66 km / h. Se on toki tiedossa, että suuri osa kuljettajista pitää nopeutensa tuon kymmenen prosentin ylärajoilla. Tämä tarkoittaa, että mainitulla nollatoleranssi-säännöillä tullaan operoimaan (kirjoittamaan muistutuksia) nopeusvälillä, joka on 63 – 66 km / h. Jälkimmäisen nopeuden ylittämisestä, kun jo nykysäännöilläkin, on seurannut rangaistus.

  Mistähän tulee se henkilöstölisäys, joka nollatoleranssin toteutumista valvoo ja ennen kaikkea se porukka, joka niitä kirjallisia huomautuksia kirjoittelee? Työttöminä olevista poliiseistako? Luulisi koulutetun rikostutkijan turhautuvan, kun poliisityönä kirjoittelee muistutuksia 3 km / h nopeusrajoituksen ylittäneille rikollisille.

Tulipa taas tehtyä vuosittainen ja yleensä näin kesäaikaan sijoittuva matka syntymäkotikonnuille Pohjanmaalle. Joskus on tullut hieman vaihdeltua ajoreittiä, mutta pääsääntöisesti matka on kulkenut nopeinta reittiä. Moottoritietä saa ajella Koskenkylästä Porvoon toiselle puolelle ja edelleen Hyvinkäältä Tampereen taakse. Pienet tietyöt kuuluvat matkanteon kuvioihin aina kesäiseen aikaan, Mutta sen jälkeen, kun Tampereen ohitustien suurtyömaat ovat valmistuneet, mitään suurempia hidasteita ei matkan varrella ole ollut enää muutamiin vuosiin.

Ei matkanteko kuitenkaan niin auvoista ja onnen täyttämää ole vieläkään, ettei hän sinne mahtuisi pientä ärsytyskynnystä nakertavaa ilmiötä. Vuosien ajan, ainoa “peltipoliisein” varustettu tien pätkä noilla Vaasaan suuntautuneilla reissuillani oli Mäntsälän ja Hyvinkään välillä, tiellä numero 25. Viime vuosina automaattiseksi nopeusvalvonnaksi kutsuttujen peltisten virkamiesten joukko siitä kuitenkin levittäytynyt Niin, että sen valvonnan piirissä on koko kolmostie Tampereelta Jalasjärvelle saakka.

Taannoin eräs – ilmeisen fiksuna itseään pitävä – poliisimies neuvoi, kuin olisi kertonut lapselle karkin syönnin vaaroista, että mitään ongelmia ei synny, kunhan noudattaa voimassa olevia nopeusrajoituksia. Ehkä hän uskoi jakavansa tietoa, jota aiemmin ei kenelläkään ollut.

Vuodesta 1967, kun tämän kirjoittaja suoritti ensimmäisen ajokorttitutkintonsa, sakkoja on tullut maksettavaksi monenlaisista syistä. Yhdeltä kuitenkin olen noiden 42 vuoden aikana säästynyt. Ensimmäistäkään ylinopeussakkoa ei ole kohdalleni osunut. En toki vakuuttele synnittömyyttäni, mutta kun mitään isompaa kaaharin vikaa ei ole ilmennyt nuorempana, se tuskin valtaa ajotyyliä enää yli kuusikymppisenä.

Nyt tulee sitten mietittäväksi, että  jos nopeusrajoitusten noudattaminen ei ole millään tavalla vastenmielistä – mistään ylivoimaisuudesta puhumattakaan – niin miksi ne peltipöntöt siellä tien poskessa sitten niin ärsyttävät. Ei ole tarkoitus hankkia vatsahaavaa moisen asian pohtimisesta, mutta myönnettävä on, että  asiaa koskeva jonkin verran tullut aprikoitua.

Koska tiedän, että peltipoliisit pyrkivät olemassaolollaan keventämään liian raskaita kaasujalkoja, joka sinänsä on täysin perusteltua, ei ärsytys oikein voi johtua siitä. Siksipä en ole keksinyt muuta selitystä, kun että koen peltipöntöt henkilökohtaisena epäluottamuslauseena itseäni kohtaan. Koen itseni kuin kassanhoitajaksi, joka säntillisesti vuosikymmenten ajan on tilittänyt haltuunsa saamansa rahat sentilleen. Kun hänen työtään sitten asennetaan seuraamaan kamera, kykeneekö hän sen unohtamaan ja toimimaan niin kuin valvovaa silmää ei olisi olemassa. Tuskin!

Heinäkuussa 2002 eli noin viisi ja puoli vuotta sitten kirjoitin tällä samalla paikalla kolumnin otsikolla ”Tarkkailua 7-tiellä”, muiden muassa seuraavasti: ”Ei tarvita mitään virallisia liikennetilastoja, vaan ihan aistinvaraisesti on havaittavissa se liikennemäärien kasvu, joka tällä kuninkaitakin kunniakkaasti palvelleella 7 -tiellä on viime vuosina tapahtunut. Yksi syy on tietenkin lisääntyneet raskaan kaluston määrät, josta on kirjoitettu sivukaupalla, mutta yhä enemmän tiellä liikkuu myös kalliita eurooppalaisia ja japanilaisia loistoautoja ja maastureita.”
Tuolloin elettiin vielä aikaa, jolloin jokainen, rajan taakse itään matkaava ”maasturi ja loistoauto” ajettiin yksitellen purkaussatamistaan 7 -tietä pitkin kohti Vaalimaata ja tämä luonnollisesti aiheutti liikennemäärien kasvua huomattavasti. Pian mainitun tekstin kirjoittamisen jälkeen alkoivat kuvaan ilmaantua yhä enenevässä määrin autonkuljetusrekat, joiden ansiosta ajoneuvojen lukumäärä hetkeksi taisivat jopa laskea, kun rekan lavalla matkasi kerralla keskimäärin kuusi ajoneuvoa.
Venäjänmaalla uusiorikkaaksikin kutsutun väestönosan määrä joko kasvaa tai sitten sen varakkuus aina vaan lisääntyy. Vähän vaurastuttuaan ihmiset ovat ihmisiä myös Venäjällä, joten mitäpä sitä varallisuudella tekisi, ellei sitä pääsisi näyttämään muille. Tämä tarkoittaa, että auto se on venäläisellekin se statussymboli, jolla hän naapureilleen pärjäämistään ja hyvinvointiaan viestittää. Ja miksei viestittäisi, inhimillistähän se on.
Kukaan tuskin muistaa aikaa 1990-luvun alussa, jolloin naapurimaan rajat vähitellen avautuivat länteen ja ensitöikseen veli venäläinen osti – luullen sitä kaiketi ainoaksi automerkiksi maailmassa – kutakuinkin kaikki vähänkään koossa pysyvät Ladat joita Suomesta löytyi – ja sehän ei ollut vähän se.
Viisi ja puoli vuotta sitten tielläliikkujaa tuntui – kasvaneen rekkaliikenteen ohella – huolestuttaneen se liikenteen kasvu, joka aiheutui yksittäisten länsimaisten loistoautojen ja maastureiden matkaamisesta kohti itärajaa. Edelleenkään tarkkailijalla ei ole käytettävissään virallisia liikennetilastoja, mutta luontoäidin, tilanteen seuraajalle antamat havaintovälineet ovat sitä mieltä, että vuoden 2002 jälkeen jokaisen, rajaa kohti ajaneen maasturin tilalle on tullut ainakin kolme autonkuljetusrekkaa, joten jokainen turmaton päivä mennään tuurilla.
Nyt kun Helsingin-seudulle ollaan suunnittelemassa tietulleja, olisi viimeinkin aika alkaa rahastaa myös 7 -tietä kuluttavia ja suorastaan rikkovia rekkoja, joista valtaosa on venäläisiä, jos joltain vanhaa suomettumista potevalta päättäjältä vaan uskallusta löytyisi.

Nollatoleranssista on tullut viime aikoina muotisana, jota sovelletaan milloin mihinkin tarkoitukseen. On sitten kysymys koulukiusaamisesta, liikenteessä noudatettavista promillemääristä tai vaikkapa jääkiekon sääntömuutoksista, se on sana, jonka avulla uskotaan ratkaistavan ilmeisesti lähes kaikki yhteiskunnassa esiintyvät ongelmat.
Viime aikoina nollatoleranssi on esiintynyt aiheena uutisissa, jotka ovat kertoneet poliisin tarkkailevan tehovalvonnan keinoin, liikenteessä noudatettavia nopeusrajoituksia. Nopeusseurannan kohteena on kantatie numero 51 ja edellytyksenä on, että nopeusrajoituksia noudatetaan nollatoleranssiperiaatteella. Kun toleranssi tarkoittaa suvaitsevuutta, sietokykyä, sietämistä, sallitun mitan, painon tai muun sellaisen poikkeamaa määrätystä arvosta, tämä merkitsee, että nollatoleranssin määräämästä nopeusrajoituksen tasosta jopa 1 km:n tuntinopeuden ylityksestä on ylittäjälle tulossa huomautus.
Sanomattakin pitäisi olla selvää, että nopeusrajoitusta osoittavat merkit tienvarsille, on asetettu noudatettaviksi. Kun seurailee vaikkapa aiheesta käytävää nettikeskustelua, muitakin näkemyksiä valitettavasti melko runsaasti esiintyy.
Mikäli olen ymmärtänyt, tehovalvontaa jatketaan koko syyskuun ajan. Ensimmäiset tulokset kertovat, että muutaman ensimmäisen päivän aikana lähes 15 000 autoilijasta ylinopeutta ajoi ainoastaan pari prosenttia. Poliisin arvion mukaan luku olisi ollut 50 prosentin luokkaa ilman tehovalvontaa. Varmaan näin, mikäli yhden kilometrin nopeudenylitys lasketaan ylinopeudeksi.
Henkilökohtaisesti suhtaudun asiaan niin, että tiettyä suvaitsevaisuutta, sietokykyä, sietämistä ja sallitun maksiminopeuden ylittäminen on oltava sallittua eli toleranssia on oltava. Meneekö raja 5 vai 10 prosentin lukemissa, on makuasia. Nollatoleranssi asettaa autoilijat eriarvoiseen asemaan. Suuri osa ihmisistä on todennäköisesti kuullut laitteesta nimeltä vakionopeudensäädin. Sellaisella ymmärtääkseni olisi käyttöä, jos pyrkimys on ajaa nollatoleranssin mukaan, nopeusrajoituksia kirjaimellisesti noudattaen. Kovin monissa autoissa sellaista ei kuitenkaan ole. Autojen nopeusmittarit eivät ole aina kovin luotettavia. Mikäli itse tarkasti ajelisin käytössäni olevan ajoneuvon nopeusmittarin näytön mukaan, olisin liikenteen jaloissa, koska mittari näyttää 7 km/h todellista nopeutta enemmän. Nollatoleranssi voi johtaa myös siihen, että aletaan ajaa liian hiljaa, kaikki kun eivät ole varmoja oman mittarilukeman oikeellisuudesta ja ajelevat ”varmuuden vuoksi” alle nopeusrajoitusten.
On myös huomioitava, että ajaminen tarkasti nollatoleranssin mukaan, nopeusmittarin seuraaminen edellyttää käsittämättömän määrän huomiokykyä ja se luonnollisesti on muun liikenteen havainnoinnista pois!

Vuosien saatossa on tullut kirjattua erilaisia liikennehavaintoja sen verran, että niille on Piruparan nettisivuilla oma kategoriansa. Kun viime viikonlopun päätteeksi lähdin ajelemaan itäiseltä Uudeltamaalta kohti syntymäkotikontujani Pohjanmaalle, noin 480 kilometrin matkalla silmään sattui pari havaintoa, jotka eivät nyt hätkähdyttäneet, mutta pientä ajattelemisen aihetta kuitenkin antoivat.
Mitenkään mieltä ja mielikuvitusta stimuloivaa puuhastelua ei moottoriteillä ajaminen ole. Samaan suuntaan ajavien tarkkailua edessä ja takana, opasteiden seurantaa ja ehkä satunnaista vilkuilua vastakkaiseen suuntaan ajavien kaistoille. Sitähän se on. Kun tutulla tiellä ei opasteita tarvinnut seurata, katse hakeutui ehkä tavanomaistakin useammin pälyilemään viikonlopun paluuliikennettä moottoritien keskialueen toiselle puolelle. Siellä silmään pisti, että yllättävän moni, säädöksistä huolimatta, ajeli ilman valoja. Asia ei selity vain ulkomaalaisilla, vaikka Suomen lisäksi kovin monissa maissa valojen käyttöä valoisaan aikaan ei taideta harrastaa. Jossain se lienee jopa rangaistavaa. Itse olen sitä mieltä, että valosäädösten noudattaminen parantaa huomattavasti havaittavuutta liikenteessä.
Toisen maanteillä esiintyvää kummajaisen, olen nimennyt ”potentiaalinen poliisi” – ilmiöksi. Maantieliikenteen sekaan ilmaantuva, tunnuksellinen poliisiauto, kun saa tielläliikkujissa aikaan vastaavanlaisen jonoutumisilmiön. Esimerkki: Jos poliisiauto ajaa satasen alueella juuri ja juuri sallitun rajoituksen mukaista nopeutta tai sen alle, kukaan ei, edes ohituskaistan kohdalle sattuessa, uskalla lähteä ohittamaan, peläten hetkellisesti ylittävänsä sallitun nopeuden. Tästä luonnollisena seurauksena on, että poliisiauton taakse alkaa kerääntyä jonoa, joka ei hajaannu ennen virkavallan häipymistä näkyvistä.
Olen sitä mieltä, että liikenteessä on oikeutettua ajaa myös nopeudella, joka on alle korkeimman sallitun. Sellainen tilanne on kuitenkin omiaan aiheuttamaan tuon mainitun ”potentiaalinen poliisi” – ilmiön. Joku, ehkä hiljattain ylinopeussakon saanut tai muuten poliisia pelkäävä, ei uskalla lähteä ohittamaan, uskotellessaan itselleen poliisin kyttäävän tutkan kanssa siviiliautossa noita mainittuja, hetkellisiä nopeudenylittäjiä ja ainekset ruuhkaan ovat valmiit.
Jollekin voi olla sama, ajeleeko itse satasen alueella vaikkapa 80 km/h. Olisi kuitenkin fiksua antaa etenemismahdollisuus myös niille, jotka haluavat käyttää hyväkseen suurinta sallittua nopeutta. Hitaammin kulkevan raskaan liikenteen takavuosina käyttämän tavan – ilmoittaminen takana tulevan ohituspyrkimysten havaitsemisesta – voisivat ottaa käyttöön myös kevyemmät ja hitaammat tielläliikkujat.

Rekkajonot tasavallan itärajalla ovat puhuttaneet jo niin pitkään, että pitänee Piruparankin ryhtyä hämmästelemään suomalaisiin iskostunutta intoa luovuttaa moottoriteitään parkkipaikoiksi venäläisille rekoille.
Ongelmat itään suuntautuvassa rekkaliikenteessä eivät ole uusi ilmiö. Sitä mukaan kun liikennemäärät ovat kasvaneet, myös ongelmat ovat lisääntyneet. Pullonkaulan sijainti tiedetään. Se on naapurin puolella rajaa. Siitä, miksi järjestelmä ei toimi, on esitetty monia syitä. Asiallisimmasta päästä lienee se, että Venäjän tullissa toimii niin paljon ja niin monia eri viranomaisia, että se hidastaa tullaus- ja rajanylitystoimien hoitamista. Ehkä näin, mutta muihinkin tekijöihin on viitattu. Naapurin – Neuvostoliiton perinnöksi väitettyä – kyseenalaista työmoraalia on soimattu. Mainitun moraalin moottorina kun sanotaan olevan tehokkaan toiminnan sijasta lupsakkaan leppoisa ajan tappaminen työpaikalla. On myös väitetty, että tehokkuus rajan takana paranisi huomattavasti, mikäli kuljettajien kukkaroista löytyisi välttämätöntä voiteluainetta. Naapurin viranomaisen kun väitetään, varsinkin näin vuodenvaihteen lähestyessä, olevan varsin perso tehokkaalle rasvaukselle.
Tämän kirjoittajalla ei ole tietoa siitä, kuinka suuri osa noista jonoissa seisovista rekoista sisältää suomalaisia vientituotteita ja kuinka paljon kuuluu niin kutsuttujen kauttakulkukuljetusten piiriin. Autojen kansallisuustunnukset lienevät valtaosaltaan kuitenkin venäläisiä. Jostain sattui silmään tieto, että eteläisen ja kaakkoisen Suomen teillä liikkuisi vuorokaudessa jopa 2500 Venäjälle menossa tai sieltä tulossa olevaa rekkaa.
Tilannetta on yritetty ratkaista jo vuosia. Jos hyvästä työmoraalista ja tehokkuudesta ei näy merkkejä rajalla toimivien virkamiesten keskuudessa, ei sen olemassaoloa ole havaittavissa ylemmillä tai ihan korkeimmallakaan tasolla. Lukemattomista ratkaisuyrityksistä huolimatta suma sen kun seisoo.
Vuosia kestäneen tapahtumattomuuden jälkeen ollaan tultu tilanteeseen, missä suomalaiset vanhassa suomettumishengessä nöyrästi ja iloisesti häntää heiluttaen ovat luovuttamassa kalliilla hinnalla rakennettujen moottoriteiden ajokaistoja venäläisille rekoille pysäköintialueiksi sen sijaan, että vaatisivat naapuria hoitamaan ongelmansa itse. Ehkä tämä on ollutkin veli venäläisen tarkoitus kaiken aikaa? Kukapa tietää?