Tulipa tässä päivänä eräänä eräässä keskustelussa esiin ajankohtainen aihe eli niin kutsutut sukupuolineutraalit avioliitot. Ilmaisu ei ole kovin onnistunut ja aiheesta on – ehkä juuri siksi – väännetty jopa kohtalaista vitsiä. Entä pitäisikö asiasta olla jotain mieltä? En todellakaan osaa sanoa. Kun asia ei koske itseä eikä tiettävästi ketään lähipiiristäkään, on kohtalaisen yksinkertaista sanoa, että tehkää mitä haluatte.

Sillä, onko kahden ihmisen välisessä suhteessa ja kanssakäymisessä kysymys avioliitosta, avoliitosta tai muuten rekisteröidystä parisuhteesta, ei tämän kirjoittajalle ole pätkänkään vertaa merkitystä. Raamatullinen ohjeistuskaan ei sido syntymäpakanan näkemyksiä, joten lähtökohdiltani lienen ollut varsin suvaitsevainen.

Ihmisten yhdenvertaisuudessa lain edessä lienee toki parantamisen varaa. Mikäli olen ymmärtänyt, niin ainakaan puolisoiden perintöoikeudet eivät ole tasa-arvoisesti hoidettu lain nykymuodossa. Toisin sanoen avioparit ovat keskenään yhdenvertaisempia kuin muunlaisissa parisuhteissa elävät. Olettaisin kuitenkin, että testamenteilla tällaiset asiat hoitunevat kohtalaisen joustavasti.

Ilman sen syvällisempää asiaan perehtymistä arvelisin, että suurimmaksi ongelmaksi koko asiassa on muodostumassa näiden sukupuolineutraalien avioliittojen adoptio-oikeudet perheen ulkopuolelta. En ole psykologi enkä osaa sanoa, minkälaisen vaikutuksen lapseen tekee se, että sekä isä, että äiti ovat samaa sukupuolta vai onko niin, että tällaiseen sukupuolineutraaliin perheeseen kuuluu kaksi äitiä tai kaksi isää? Oli miten oli, olen kuitenkin täysin vakuuttunut, että helppoa tällaisilla adoptiolapsilla ei tule olemaan. Elleivät koulukiusaajat tartu tällaisiin, suorastaan yllykkeeksi tyrkytettyihin ”erikoisuuksiin”, niin mihin ne sitten tarttuvat.

Ja lopuksi pieni episodi, jolla saattaa tämän kirjoittajan kannalta olla jopa mielipiteen muokkauksellista merkitystä. Ainakin hetkellisesti.

Vietin pari viikkoa sitten lastenlasteni kanssa aikaa Helsingin Ruttopuiston yhteydessä olevalla leikkikentällä. Lähistöllä olevalla puistonpenkillä istui nahka-asuinen pariskunta hellässä syleilyssä. Ilmeisesti moottoripyöräilijöitä. Tyttö ja poika, puiden katveessa lempeästi suukottelemassa toisiaan. Tuiki tavallinen näky missä tahansa suomalaisessa kesäisissä puistoissa.

Kun poistuimme leikkikentältä, mainitun pariskunnan ohittaessamme huomasin, että vaikka toinen nahka-asuisista henkilöistä oli kalju ja toisella oli pitkät hiukset, molemmilla kasvoi nenänsä alla ja leuassaan kohtalaisesti vaaleaa risupartaa. Ennakkoluulottomasta ja suvaitsevasta asenteestani huolimatta – myönnän, että sukupuolineutraalisuuden käytännön havainnointi hieman hätkähdytti.

Elämme aikoja, jolloin moni havahtuu tilanteeseen, että lomat on tältä kesää lusittu ja jatkoa seuraa jossain hamassa tulevaisuudessa. Jos loma on kulunut nautiskellen tavallista runsaammin nestemäisiä nautintoaineita, töiden alkamisen tiedostaminen saattaa edesauttaa alkoholivajeen aiheuttamien vieroitusoireiden syntymistä.
Kymmenien vuosien kokemuksen mukanaan tuomalla – sanoisinko jopa viinan polttamalla – syvällä rintaäänellä voin todistaa oikeaksi sen nyrkkisäännön, että vieroitusoireet, joita akuuttivaiheessa kutsutaan monien muiden synonyymien ohella myös krapulaksi, kestää suunnilleen yhtä pitkän ajan, kuin on kestänyt viinan tai muiden vastaavien nesteiden kera läträäminen. Toisin sanoen, viikon kestävän, nestetasapainoa aktiivisesti ylläpitävän terassi-istuskelun jälkeen on varauduttava viikon vieroitusoireisiin. Yksilöeroja tietenkin on, mutta myös se tiedetään, että mitä enemmän on ikää kertynyt (jonka olettaisi kerryttävän myös järkevään käyttäytymiseen ohjaavaa toimintaa?), sitä ankarammin vieroitusoireet koettelevat.
Toki loman jälkeiseen toipumiseen on tarjolla katkaisuhoitoja ja muuta terapiahössötystä, mutta yleensä itse hankitun taudin – kutsutaan sitä sitten vieroitusoireiksi tai perinteisesti krapulaksi – tulisi sietää ilman sen kummempia kommervenkkeja tai koirankujeita. Sillä niin sanottu ”morkkis”, sen enempää kuin puhdas fyysinen kankkunenkaan, ei yleensä paranna tapain turmelusta, mutta kasvattaa ainakin luontoa. Tämän ovat lukemattomat suomalaissukupolvet aikain saatossa omakohtaisesti todenneet ja todistaneet.
Ei siis ole mitenkään harvinaista, että suomalaisilla – ainakin näin kesäisin ja lomatunnelmissa – ryyppy hirttää kiinni ja putki jatkuu enemmän tai vähemmän aktiivisena lähes koko loman ajan. ”Näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan”, totesi jo viisas Kaptahkin aikoinaan Sinuhe egyptiläisessä.
Ehkä hieman harvinaisempaa ja jopa huolestuttavampaa sen sijaan on Piruparan putki, kun ”tipaton tammikuu” hirttäytyi päälle jo talvella ja ihan ilman aihetta, syytä tai ennakkosuunnitelmaa. Ei edes uskoon tuleminen ruvennut vanhaa syntymäpakanaa ja syntisäkkiä vaivaamaan. Lähes 50 vuotta kestänyt, aika ajoin kiinteäkin, parisuhde kuningas alkoholin kanssa alkoi kerta kaikkiaan vaan kyllästyttää. Tipattoman tammikuun jälkeen tajusin, että oli mennyt humalaton helmikuu, maltaaton maaliskuu eikä edes huhtikuussa tullut otettua huikkaakaan. Vappuaattona kumosin naapurin kanssa kuohuviinipullon ja päälle join väkisin kaksi konjakkia – ei maistunut. Pitänee kokeilla lähiaikoina uudelleen.

Mikäli mielikuva on oikea, jokin aika sitten julkaistiin uutinen, jonka mukaan Suomen pitäisi olla savuton vuoteen 2040 mennessä. Mieleen ei ole jäänyt taho tai tahot, jotka kyseistä tavoitetta ovat ajamassa, mutta ainakin Pekka Puska (kukapa muukaan) asian tiimoilta oli äänessä.

Tavoitteita on tietysti oltava, mutta vuoteen 2040 on aikaa vain 30 vuotta. Se ei vaikuta kovin pitkältä. Toisin sanoen voisi äkkiseltään olettaa, että ei tupakan kitkeminen suomalaisena tapain turmeluksena sentään niin helposti käy.

Mutta, mutta! Alkuviikosta silmään sattui uutinen joka kertoi, että valtiokonttorin ilmoituksen mukaan tupakkaverosta vuoden alusta kesäkuun loppuun mennessä kertynyt rahasumma on pienentynyt 410 miljoonasta eurosta 330 miljoonaan euroon. Tämä tarkoittaa, että nimenomaan tupakkaveron tuotto on ollut 20 prosenttia pienempi kuin vastaavana aikana aiemmin. Tämä siitäkin huolimatta, että tupakkaveroa nostettiin vuoden alusta lukien.

Tästä voisi nokkelasti päättelemällä laskea, että jos tupakkatuotteista kerätty verosumma on puolessa vuodessa laskenut 20 prosenttia, se tarkoittaisi, että myös tupakointi on vähentynyt saman määrän. Joka taas merkitsisi sitä, että tasaisen vauhdin taulukon mukaan Suomi olisi tupakaton jo vuonna 2013.

No, noin nokkelaksi tuskin kannattaa ryhtyä. Se olisi asioiden yksinkertaistamista. Asiantuntijat ovatkin sitä mieltä, että suurin syy tupakkaverolla kerätyn summan pienenemiseen on ollut siirtyminen halvempiin tupakatuotteisiin eli sätkän omatoiminen käärintä olisi lisääntynyt. Toki suomalaisten tupakanpoltto on ollut laskusuuntaista jo pitkään, mutta tuskin tupakkalakkoilu on sentään sellaista suosiota saanut, että se vähentäisi valtion tupakkatuotteista keräämiä verotuloja kymmeniä miljoonia euroja.

Lehtitiedot kertoivat lisäksi, että myös savukkeiden maahantuonti olisi tänä vuonna pudonnut viidenneksellä. Mene ja tiedä?

Kun Piruparka – toukokuun 17. päivä vuonna 2002 – tällä samaisella palstalla ilmoitti lopettavansa omansa ja muiden hengitysilman saastuttamisen, kysymys oli nimenomaan tupakoinnin lopettamisesta. Yli kahdeksaan vuoteen en siis ole kerryttänyt valtion verotuloja näiltä osin sentilläkään. Sitä ennen kannoin korttani tupakkaverokekoon yli 40 vuotta.

Toisaalta – toisin kuin ehkä Pekka Puska – olen joskus tullut pohtineeksi, mitä hyötyä on läskin syönnin ja tupakanpolton lopettamisella saavutetusta pidentyneestä eliniästä, jos sen joutuu viettämään vaippoihin tarpeensa tekevänä dementikkona, jonka pienikin ympäristön ymmärtämisen taju nujerretaan uni- ja muilla rauhoittavilla lääkkeillä.

Piruparka on vuosien saatossa tullut laittaneeksi muistiin erilaisia, fiksulta kuulostavia sanontoja. Alla osa kertyneestä kokoelmasta. Niistä ei yksikään ole palstanpitäjän omien aivojen tuotantoa, vaan lainatavaraa ja ajatuksen isä on merkitty, silloin kun se on ollut tiedossa. Ajattelemisen aihetta joka tapauksessa.

Kaikissa meissä on vikamme, minusta niitä ei vain huomaa.

Nuoret luulevat vanhoja hölmöiksi, mutta vanhat tietävät että nuoret ovat hölmöjä.
George Chapman

Se, minkä opit koulun jälkeen on tärkeää. Muuten tiedät vain sen, minkä kaikki muutkin tietävät.

Onnelliset ihmiset ovat odottaneet elämältä vähemmän.

Ei kuolema mitään ole. Hirvittävää on olla elämättä.
Victor Hugo

Asiat eivät koskaan ole niin huonosti, ettei niitä voisi viinalla pahentaa
En ota koskaan kuin yhden paukun. Sen jälkeen olen kuin toinen mies, ja se toinen mies ottaa loput.
Miksi kuorsaajat nukahtavat aina ensimmäisinä!?

Onni! Voi, se on yksinkertaista! Se on hyvä terveys ja huono muisti.
Ernest Hemingway

Vain kuolleet kalat uivat virran mukana.

Säälin saa lahjaksi, kateus pitää ansaita!

Maanantaisin tunnen itseni Robinson Crusoeksi saarellaan: odotan perjantaita.

Elämässä ei ole voittajia, on vain selviytyjiä.

Muutkin tekevät virheitä, mutta minulla on niistä eniten kokemusta.
Tiimityö on sitä, että kaikki tekevät niin kuin minä haluan
Lihavuus on onnellisten tuokioitten kertymää.

Mikään ongelma ei ole niin suuri ja monimutkainen, ettei sitä voi juosta karkuun.

Olen niin hyvä aviomies, että petän vain vaimoani.

Tärkeintä ei ole se, mitä tiedät, vaan se, mikä juolahtaa päähäsi juuri oikealla hetkellä.

Älä lyö päätäsi seinään – etsi ovi.
Jos tarvitset auttavaa kättä, etsi hihastasi.

Kerran luulin olevani väärässä, mutta erehdyin.

Paras tapa säilyttää kasvonsa, on pitää niiden alaosa suljettuna.

Naiset pitävät hiljaisista miehistä. He luulevat näiden kuuntelevan.

Jokaisen suuren miehen takana on nainen ja jokaisen suuren naisen tiellä on mies.

Murrosikä on sitä kun vanhemmat alkavat käydä hankaliksi.

Ei viina miestä hunningolle vie, vaan viinan hinta.

Älä koskaan siirrä huomiseksi sitä minkä voit yhtä hyvin tehdä ylihuomenna.

Olen joskus pohtinut, miksi suuri osa meistä suomalaisista jättää niin helposti tuotteen myyjälle tai palvelun tuottajalle huomautuksen tekemisen, vaikka ilmiselvää muistuttamisen aihetta aika ajoin ilmeneekin.

  Valituksia, nuhteita, moitteita ja muistutuksia samoin kuin ilmoituksia virheistä, puutteista, viivästymisistä tai muista vastaavista erheistä – joita siis fiinisti reklamoinniksi kutsutaan – toki tehdään, mutta silloin toiminta tapahtuu usein yritystasolla etenkin, jos kysymys on selvistä sopimusrikkomuksista tai muista sitoumuksiin liittyvistä puutteista ja virheistä. Yksityiset ihmiset kuitenkin vain harvoin ryhtyvät valittamaan, vaikka aiheellista olisikin.

  Huomautuksen tekeminen on tietysti helpompaa, jos sattuu saamaan esimerkiksi pilaantunutta tavaraa. Tai tuotteita, joiden pakkaukset ovat syystä tai toisesta vajaita tai vaikkapa vaurioituneita. Todennäköistä on myös se, että melkoista satikutia tullee saamaan se kauppias tai tavaran toimittaja, jonka myymistä elintarvikkeesta löytyy sinne kuulumia vieraita aineosia.

  Ja hieman mutkia oikaisen, siinä suunnilleen ovatkin ne kohteet, joista suomalainen saa konkreettista valittamista aikaiseksi.   

  Sen sijaan asiakkaana ja palveluiden ostajana suomalaista saa kohdella lähes kuinka huonosti tahansa, meikäläisten siitä juuri välittämättä. Ja jos välinpitämätön tai peräti huono kohtelu jää suomalaista vaivaamaan, sitä ei kerrota palvelun tuottajalle tai tarjoajalle, vaan huono kohtelu ja kielteiset kokemukset julistetaan kanssaihmisille. Joka sekin saattaa olla – ja usein onkin – varsin tehokas keino maksaa potut pottuina. Se kun mitä ilmeisimmin näkyy jatkossa palveluntarjoajan näkökulmasta asiakasmäärien vähenemisenä. 

  En osaa sanoa johtuuko suomalaisten valittamattomuus ujoudesta, arkuudesta, häpeäntunteesta vai mistä, kun valitukset etenkin huonosta ja/tai epäystävällisestä palvelusta ovat niin harvinaisia. Tai mikä pahinta, suomalainen ei osaa reklamoida asiallisesti. Sellaistakin kun on tullut nähtyä, että kylmäksi väitetty ruoka-annos on paiskattu seinään. Tai alkoholitarjoilun loppuminen tiettyyn pöytään, on lennättänyt pöydän ulos ikkunasta, kehotuksella, että tuokaa sellainen pöytä mihin tarjoillaan.  

  Muistan, kun takavuosina joissain ravintoloissa oli julkipantu kehotuksia, jotka kuuluivat kutakuinkin: ”Kun olet tyytyväinen, kerro muille. Kun olet tyytymätön, kerro meille.” Myös erilaisia aloite- ja muistutuslaatikoita on näkynyt monissa palvelupisteissä. Se tarkoittaa, että palveluntarjoajat suorastaan vaativat tietoa huonosta palvelusta. Ei kannattaisi jättää tilaisuutta käyttämättä – siis, jos aihetta on.

Kun ihmiset muistelevat taakse jäänyttä elämäänsä he usein, muisteltavana olevaa ajankohtaa täsmentääkseen, vertaavat omaa kokemustaan johonkin merkittävään ja yleisesti tunnettuun tapaukseen tai tapahtumaan. Saattoi olla Topeliuksen vanhassa ”Maamme-kirjassa”??, tarina, jossa kerrottiin tapauksesta, ”Kun isä lampun osti”. Tuon tapahtuman kerrotaan olleen siihen aikaan niin merkittävä, että jos menneiden muistelija ajoitti muistelonsa tuohon kyseiseen aikaan, jokainen tiesi, mistä ajankohdasta oli puhe. Toki sanontaa aika ajoin vieläkin käytetään, kun puhutaan todella kauan sitten tapahtuneista asioista.

  Kun suomalaiset historioitsijat puhuvat Venäjän vallan ajasta, he yleensä, tai ainakin varsin usein käyttävät ilmaisua autonomian aika. Kun tämän kirjoittaja aikoinaan kuunteli vanhojen ”tavallisten ihmisten” tarinoita menneiltä ajoilta, sanalla autonomia ei heidän elämässään ollut mitään käytännön merkitystä tai sitten sana vaan yksinkertaisesti ei kuulunut heidän sanavarastoonsa. Nämä ihmiset puhuivat yleensä vain ajasta ennen kapinaa tai ajasta kapinan jälkeen.

  Kun jatketaan ajassa eteenpäin, seuraavana konkreettisena maamerkkinä ajallisesti ovat Suomen viimeksi käymät sodat eli talvisota, jatkosota ja Lapin sota. Tuo, noin viiden vuoden aika, käsitetään yleensä yhtenä kokonaisena ajanjaksona eli sodan aikana. Tapahtumilla ennen sotia ja sotien jälkeen on selvä ajallinen ero. Sen sijaan kapinan jälkeiseltä ajalta, ajalle ennen sotia ei ole mitään tarkkaa rajaa, missä edellinen loppuu ja missä jälkimmäinen alkaa.

  Sotien jälkeinen kai päättyi vuonna 1956, kun alkoi Kekkosen aika. Toki Kekkonen oli viisine hallituksineen ollut tapetilla ja vallan tuntumassa koko 1950-luvun alun ja jo aiemminkin, mutta vasta Kekkosen presidenttikaudesta käytetään nimitystä ”Kekkosen aika”. Tuo aika kesti 25 vuotta ja suurten ikäluokkien jälkeen syntyneistä vanhimmat ehtivät yli kolmekymppisiksi, eikä heillä ollut omakohtaista kokemusta muista presidenteistä kun Kekkonen. No, loppuihan sekin aika viimein, vaikka tarina kertoi, että Kekkosen testamentti olisi aikoinaan alkanut sanoilla: ”Jos minä joskus kuolen…”.

  Kekkosen ajaksi kutsutun ajan päättymisestä on aikaa kulunut vajaa 30 vuotta. Presidenteistä Koivisto, Ahtisaari tai Halonen eivät omilla – ”lyhyillä” – toimikausillaan ole ansioituneet sellaisen mittaluokan saavutuksiin tai edes kömmähdyksiin, että se antaisi aihetta nimetä ajanjaksoja heidän mukaansa. Seuraava ajallinen kiinnekohta suomalaisille tulevaisuudessa tullaan mitä ilmeisimmin kutsumaan ajaksi ennen EU:ta. Entä mitä tulee olemaan EU:n jälkeen? Ken elää, hän näkee.