Kaikki loppuu aikanaan. Myös MM-jalkapallon kuukauden kestänyt rupeama sai päätöksensä. ”Oli jo aikakin”, saattaa joku jalkapallosta vähemmän välittävä todeta. No, makuaasia. Eikä Piruparka aio enää tässä vaiheessa ruveta lajin äänitorveksi. Josta saatiinkin – kuin itsestään – aasinsilta päivän varsinaiseen aiheeseen eli loppuipahan ainakin vuvuzela-torvien, kaiken aikaa jatkuvan ja ärsyttävääkin ärsyttävämmän ääntelyn kuunteleminen. Tuon jättimäisen ampiaisparven ääntä muistuttavan torventoitotuksen loppumisen siunauksellisuudesta ei liene erimielisyyttä. Pitipä sitten jalkapallosta muuten tahi ei.   

  Myönnän auliisti, että oma MM-jalkapallon seuraamiseni olisi jäänyt ensimmäiseen katsottuun otteluun, elleivät Ylen tekniikasta vastaavat asiantuntijat olisi olleet ajan ja ammattinsa edellyttämällä tasolla. Se mahdollisti vuvuzela-konsertin vaimentamisen hieman vähemmän ärsyttäväksi taustaääneksi.

  Tämän kirjoittajalla ei ole vähäisintäkään käsitystä siitä kuinka paljon tai kuinka tiheästi noita mainittuja vuvuzela-torvia stadioneilla esiintyi. Ihan vähäinen ei määrä kuitenkaan ollut ja äänen on täytynyt katsomoissa olla suorastaan helvetillinen. Semminkin, kun – tosin hieman ristiriitaiset – tiedot kertovat, että pelkästään yhden vuvuzela-torven melutaso olisi 127, tai peräti 200 desibeliä. Kun tutkimuksissa on todettu, että jatkuva yli 100 desibelin melu voi vaurioittaa suojaamatonta kuuloa jo 15 minuutissa, voidaan vain arvailla kuinka paljon potentiaalisia kuulovammaisia peli katsomoissa on kuukauden kestäneen ottelurallin aikana saattanut syntyä. Puhumattakaan siitä, että vuvuzwla-torvet kuuluvat olennaisena osana paitsi eteläafrikkalaiseen jalkapalloon, myös muuhun sikäläiseen urheilukulttuuriin. Jonka perusteella voisi olettaa, että kaikki urheilua seuraavat, eteläafrikkalaiset, olisivat enemmän tai vähemmän kuulovammautuneita jo ennestään.

  Onhan suomalaiseenkin urheilukatsomoon kuulunut kautta aikojen erilaiset ääniefektit ja muut äänelliset kannatustehosteet. Rummut ovat paukkuneet ja jänisräikät ja sumutorvet huutaneet. Vuvuzela-torvi lyö melutasollaan kuitenkin kaikki perinteisemmät metelinaiheuttajat. Näyttää myös siltä, että vuvuzela-innostus on leviämässä ympäri maapallon ja jossain nettikaupassa näytti olevan mainittuja torvia jo myynnissäkin. Saattaa siis olla, että vuvzelojen aika ei päättynytkään jalkapallon MM-kisoihin, vaan ampiaisparvet alkavat surista kotoisimmissa ja tutuimmissakin katsomoissa. Jopa katetuissa jäähalleissa. Jos tämä sallitaan, suomalainen urheilu voi sanoa hyvästit live-katsojille ja Ylen teknikoilla riittää jatkossakin äänenvaimennushommia.

Muutama viikko on vierähtänyt kuin huomaamatta MM-jalkapallon parissa. Yksi syy on tietysti kiinnostus lajia kohtaan, mutta ei sovi unohtaa myöskään maapallon aikavyöhykkeitä, jotka Etelä-Afrikasta ja Suomesta puhuttaessa, ovat mahdollistaneet otteluiden seuraamisen aikoina, joita voi kutsua jokseenkin inhimillisiksi.

  Alkupelien osalta tahti, kolme ottelua illassa, oli melko rankkaa, ainakin istumalihaksien osalta. Vaikka ihan jokaista matsia ei olisi tarvinnut katsoakaan, vaihtelua – ainakaan televisiosta – oli turha etsiä. Todettakoonkin näin sivulauseessa, että mitä enemmän seurattavia kanavia ilmestyy, sitä huonommaksi näyttävät ohjelmat muuttuvan.

  Tätä kirjoitettaessa, MM-turneesta jäljellä ovat enää välieräottelut sekä ensi viikonvaihteessa pelattavat pronssi- ja loppuottelu.

  Jalkapallo – kuten tunnettua – on vanha ja konservatiivinen urheilulaji. Historia kertoo, että jalkapalloa tai sen tapaista peliä on pelattu jo antiikin Kreikassa. Lajin konservatiivisuus näkyy myös siinä, että nykysäännöt, joilla pelataan, perustuvat hyvin pitkälle 1800-luvun Englannissa laadittuihin sääntöihin.  

  Johtuneeko laiskuudesta ja mukavuudenhalusta, mutta tämän kirjoittajalta on jalkapallon seuraaminen, niin sanotusti livenä, jäänyt viime vuosina todella vähiin. Ja onhan ottelun katsominen televisiosta huomattavasti helpompaa ja usein myös viihdyttävämpää. Näkyväthän pelitilanteet kotisohvalle yleensä parhaasta mahdollisesta kuvakulmasta ja televisiosta on myös mahdollista seurata – ellei nyt aivan koko kentän – niin huomattavasti suuremman alueen pelitilanteita, minkä yksi katsomopaikka kentän reunalla mahdollistaa. Kun tv-tekniikka antaa tilaisuuden vielä tilanteiden nopeisiin uusintoihin ja hidastuksiin, kokonaiskuva pelistä ja sen kulusta varmasti paranee.

  Mutta on nykytekniikalla myös huonot puolensa. Televisio paljastaa selvästi ja armottomasti pelissä käytetyt vilpit ja konnuudet ja niistä ajoittain seuraavan, pelin suoranaisen raadollisuuden. Kaikki tönimiset, paidasta repimiset, käsistä kiskomiset, jaloille potkimiset, kampitukset ja selkään hyppimiset, joita ei – ainakaan kaikkia – tule havainneeksi ottelua katsomosta käsin seuratessa, tulevat armotta ilmi televisiokuvaa ja hidastuksia katsellessa. Pienet, hämmästyneet ja tekopyhät ilmehtimiset, tuomarin viheltäessä virheestä, saattavat olla jopa huvittavia, mutta kiihtyminen tai suoranainen provosoituminen oman teatteriesityksen paljastumisesta, ovat naurettavia. Tietysti MM-tasolla, pelaajat ovat suuria tähtiä ja tähdet oikuttelevat ja kiukuttelevat ja käyttäytyvät huonosti. Se ei kuitenkaan anna hyvää kuvaa kuningas jalkapallosta, joka kuitenkin herrasmiesten peli.

Asiantuntijoita ja heidän tietämystään yleensä arvostetaan ja heidän lausunnoilleen annetaan painoarvoa, oli ala tai aihealue mikä tahansa. Asiantuntijoita on käytetty myös paljon urheiluselostusten yhteydessä. Miksi? Asiantuntija voi tietenkin paikata selostajan tekemät mokat, kuten aikoinaan, kun Keke Rosberg toimi F1 selostamossa asiantuntijana ja korjasi Matti Kyllösen selostusta auton takapään savuavista suuttimista toteamalla, että niitä suuttimia on tavattu sanoa pakoputkiksi.  

  Vai onko niin, että selostajat eivät tee kotiläksyjään kunnolla ja mieluimmin heille palkataan asiantuntija avuksi, jonka tarkoitus on kertoa selostettavasta lajista ja sen taustoista. Oli miten oli, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, kovin hyvin eivät asiantuntijat toimissaan ole onnistuneet. 

  Menköön sentimentaalisen nostalgian piikkiin, mutta uhallakin totean, että eivät sellaiset urheiluselostajat kun Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen asiantuntijoita tarvinneet. Ilman kuvayhteyttäkin he, pelkän radion välityksellä, kykenivät luomaan kuulijoille lähes autenttista kuvaa kilpailupaikoilta ja kilpailutilanteista. Heitä seurasi selostajalegenda Raimo Häyrinen ja nykyselostajista ainoastaan Antero Mertarannan selostukset painivat samassa sarjassa. Hannu-Pekka Hännisen asiantuntevaa ja asiallista selostustyyliä tietenkään unohtamatta.

  Takavuosina kun urheilutoimittajat toimivat myös urheilutapahtumien selostajina, heillä oli runsaasti toimittajatyöstä saatua taustatietoa ja kokemusta selostamistaan lajeista, jota sitten saattoivat välittää katsojille ja kuuntelijoille. Nykyisin kun toimittaja toimittaa ja selostaja selostaa ja asiantuntija kommentoi, lopputulos muistuttaa sitä kuuluisaa usean kokin soppaa – jota se tietenkin onkin.  

  En tiedä tuleeko urheilutoimittajia ja urheiluselostajia samasta opinahjosta vai koulutetaanko heidät erikseen. Varmaa kuitenkin lienee, että vain harvalla kommentaattorina toimivalla asiantuntijalla on sen enempää koulutusta kuin kokemusta kummastakaan tehtävästä. Työ tietysti tekijäänsä neuvoo ja pitkään ampumahiihdon asiantuntijana ja kommentaattorina toimineella Heikki Ikolalla on sellainen kokemus ja ote tehtäväänsä, että hän kykenisi varmasti selostamaan ampumahiihtokisat ihan yksikseenkin.  

  Toisen poikkeuksen muodostavat Mtv3:n mäkihyppyselostukset. Ne, mitä todennäköisimmin, olisivat kutakuinkin yhtä tyhjän kanssa ilman Toni Niemisen asiantuntevaa kommentointia, joka on peräisin paitsi omasta lajikokemuksesta, myös ihmissuhteista, joita Nieminen edelleen näyttää ylläpitää moniin urheilijoihin ja lajin muihin toimijoihin.

Miksikään muuksi, kuin katteettomaksi pullisteluksi tuskin voi sanoa uhoa, joka kuuluu suomalaisen urheilujohdon toimintatapoihin aina ennen niin sanottuja arvokisoja, kun se juhlallisesti ja itsetuntoa puhisten julistaa suomalaisten urheilijoiden mitalitavoitteet. Perinne jatkui ja julistus kuultiin jälleen ennen Vancouverin talviolympialaisia. Tämänkertaisen manifestin sisältö oli, että 12 mitalia on se määrä jalometallia, jonka suomalaisurheilijat ”plakkarissaan” kisoista tuliaisina tuovat.

  Tätä kirjoitettaessa, talviolympialaiset ovat puolenvälin paikkeilla. Yksi – todennäköisesti jopa ennakkoon huomioimaton – hopeamitali, on suomalaisten saalis tähän mennessä. Tämä tarkoittaa, että lajit vähenevät ja kiirettä pitää, jos mitalitiliä vielä kovasti pyritään kartuttamaan. Olivatko urheilujohdon tavoitteet sitten yli optimistisia? Ja jos olivat, niin miksi? Urheilujohdon toimenkuvaan kuulunee olla toiveikas, mutta eikö realismi kuitenkin olisi fiksumpaa. Saattaisi jäädä tilaa yllätyksillekin. 12 mitalin tavoitteen kutistuminen pieneen osaan alkuperäisestä, aiheuttaa vain ikäviä tuntemuksia, niin yleisölle, kuin urheilijoille itselleen.

  Joskus on – ehkä hieman liioitellusti – väitetty, että suomalainen urheiluyleisö on liian vaativaa ja asettaa urheilijoille sellaisia menestymisen ennakkopaineita, että epäonnistumisen pelko on kaiken aikaa läsnä. Toisin sanoen, jos yleisön urheilijalta edellyttämä kultamitali jää saavuttamatta, tätä hävettää tulla kotiin pelkkä hopeamitali kaulassa. Herääkin aiheellinen kysymys, olisiko ehkä kuitenkin niin, että urheilujohto – epärealistisine mitalitavoitteineen – on se taho, joka kerskailevalla uhollaan ja katteettomia lupaillen herättelee utopistisia toiveita, joihin nojautuen urheilua seuraava yleisö sitten reagoi.

  Jotain outoa toki on myös urheilijoiden käyttäytymisessä. Kun suomalaiset mäkihyppääjät ainoina diskataan liian suurten hyppyhaalareiden takia tai kun kolme miestä neljästä keskeyttää urakkansa kesken yhdistelmähiihdon, jostain on etsittävä vikaa. Puhumattakaan erään naishiihtäjän monosekoilusta. Enää ei puutu kuin harrastelijamaiset doping-sotkut, niin suomalainen talviurheilusirkus olisi jälleen kuosissaan.  

  Luonnollisesti selvääkin selvempää on, että asetetut mitalitavoitteet eivät toteudu, sanoi Mietaan Jussi mitä tahansa. Jatkossa kannattaisi varmaan harkita, kannattaako mitalitavoitteilla uhota vain sen takia, että sillä puolustetaan lähes sadan urheilijan lähettämistä kisoihin. Realistinen mahdollisuus sijoittua 15 parhaan joukkoon lienee se minimivaatimus, jota kisoihin osallistujalta on edellytettävä.

Mika Myllylän sitten kerrotaan tilittäneen tuntojaan epon käytöstä. Synnintuntoko iski? Vai poliisin pelko? Itse asiassa, mitään järisyttävää hän ei tullut paljastaneeksi. Ne, jotka eivät ole tienneet, että suomalaisen hiihdon historia on viime vuosikymmeninä ollut käsikirjoitettua doping-historiaa, ovat ainakin epäilleet sitä. Jotkut, ehkä hieman hölmöhtäviksi laskettavat, urheilun todellisuudelta sinisilmänsä sulkeneet idealistit, ovat tosin saattaneet vielä uskoa, tai ainakin toivoa, että suomalainen hiihdon sankaritaru olisi edelleen voimissaan ja kaikki doping-sotkut olisivat vain pahaa painajaisunta.  

  En ole oikeusoppinut, enkä osaa sanoa, mitä merkitystä Myllylän tunnustuksilla on käynnissä olevaan, niin sanottuun STT-juttuun, jossa epäillään valehtelua ja väärien todistusten antamista sekä joidenkin hiihtovaikuttajien perusteettomia rahastuspyrkimyksiä, joista ainakin osa toteutui. Muuten koko tunnustuksella ei ole mitään merkitystä, vaikka – tilityksen seurauksena – joillain tahoilla jonkinlaista sankariviittaa Myllylän ylle on pyritty pukemaankin.

  En tiedä, enkä itse asiassa välitäkään tietää, kuka on ollut käsikirjoituksen tekijä moiseen tilitykseen, sen verran surkeasta esityksestä on kysymys. Tulee väistämättä mieleen eräs tapaus vuosien takaa, kun eräs entinen työkaverini hurahti niin sanotusti uskoon ja sen seurauksena miehen tunnolla olevat synnit alkoivat vaivata mieltä. Kun mieli ei rauhoittunut eikä syystä tai toisesta auttaneet yläkerran suuntaan lähetetyt anteeksiannon anomuksetkaan, ei lopulta auttanut muu kuin suunnitella suunnistusta poliisin puheille.

  Päivänä eräänä tämä työkaveri sitten marssi poliisilaitokselle kesken poliisien kiireisen kahvitunnin ja ilmoitti, että oli tullut keittäneeksi pontikkaa ja halusi nyt tunnustaa rikoksen, saadakseen tuntonsa puhtaaksi. Kun poliisit sitten olivat saaneet kahvinsa juoduksi, yksi kysyi, että missäs tämä viinatehdas sitten sijaitsee. Mistäpä tämä synnintuntoon tullut sen olisi voinut enää tietää, rikos kun oli tapahtunut ennen sotia – 1930-luvulla. Lopun saattaa arvata. Mies kirjaimellisesti naurettiin ulos poliisilaitokselta. Helpottiko synnintunto – sitä en tiedä, sillä tapauksesta ei juuri enää keskusteltu.

 Toisin sanoen, tämän kirjoittajan tiedossa ei ole, kuinka kauan kestää, kun doping-rikkomukset vanhenevat ja seuraako niistä yleensä muita sanktioita kuin kilpailukieltoja, maineen sekä kunnian ja tietenkin palkintojen menetyksiä. Tässä tapauksessa Myllylä kuitenkin lienee varmistanut, että ainakin mitalit saavat pysyä palkintokaapissa eikä palkintorahojakaan liene kovin helppo periä enää tässä vaiheessa takaisin.

Parin päivän kuluttua tasavallan pääministeri on ennakkopäätöksensä mukaisesti lähdössä Kiinaan, missä kutsuttuna seuraa ainakin Pekingin olympialaisten avajaisia. Luonnollista lienee myös, että joidenkin suomalaisten urheilusuoritukset, tulevat olemaan seurannan kohteina.
Kun eduskunnan kyselytunnilla, viime keväänä, perättiin pääministerin motiiveja osallistumiselleen olympialaisten avajaisseremonioihin, vaikka monien muiden EU-maiden johtajat olivat siitä kieltäytyneet, Vanhanen ilmoitti, että meidän traditiomme ei ole ollut sotkea urheilua ja politiikkaa toisiinsa.
Se ei selvinnyt, kuinka pitkä on pääministerin traditio? Ainakin Piruparan henkilökohtaiselta muistijanalta juontuu mieleen aikoja, kun Suomessa politiikan tai ainakin politikoinnin seurauksena, TUL:n kuuluvissa seuroissa urheilevilla nuorilla, ei ollut mitään asiaa olympialaisiin, vaikka tulokset ja näytöt olisivat olleet millaisia tahansa.
Toisaalta pääministerin matkatessa Kiinaan, kuulunee matkan ohjelmaan – ainakin jollain tehokkuudella – myös politiikan tekeminen. Tiedotusvälineiden mukaan, sovittuna olisi tapaaminen ainakin paikallisen kollegan, pääministeri Wen Jiabaon kanssa. Joten pelkästään urheilun merkeissä, ei pääministeri matkastaan Kiinaan suoriudu.
Kovin hyvä ei pääministerin selitys eduskunnalle siis ollut. Kuulijalle, tuosta kyselytunnista, jäi lisäksi oudon tuntuinen vaikutelma, että Vanhanen lausunnollaan – pääministeriydestään huolimatta – rinnasti itsensä suomalaisiin urheilijoihin ja heidän kategoriaansa kuuluvaksi. Paikalla olleista kansanedustajista oli muistaakseni Annika Lapintie, joka antoi railakanpuoleista palautetta Vanhaselle. Hän totesi kutakuinkin niin, että pääministeri on hakoteillä, jos kuvittelee kutsun Pekingin olympialaisten avajaisiin tulleen jostain muusta syystä kuin siitä, että hän sattuu olemaan poliitikko ja Suomen pääministeri.
Kovasti on pääministerin osallistumisesta avajaisiin väännetty peistä sekä hallituksen, mutta myös puolueiden sisällä. Kohtalainen yksimielisyys vallinnee ilmeisesti ainoastaan keskustassa. Muissa puolueissa käsitys vanhoista traditioista, näyttäisivät olevan Vanhasen traditioista huomattavasti poikkeavia, eikä mitään ongelmaa näyttäisi olevan sekoittaa urheilua ja politiikkaa keskenään.
Jonkinlaisen imagotappion – jos edes sitä – Kiina saattaa valtioiden päämiesten ja pääministereiden poisjäännistä kärsiä. Näin maallikon näkökulmasta kieltäytyminen osallistumisesta on ”isojen” poikien lapsellista uhittelua. Kun ei Kiinalle mitään mahdeta, boikotoidaan edes olympialaisten avajaisia.