Hassahtanut, kahjo, kaheli, sekopää. Siinä muutama synonyymi sanalle hullu. Eli nämäkö adjektiivit kuvaavat selvimmin suomalaisten suhdetta urheiluun. Olen eri mieltä. Eivät suomalaiset pelkästä urheilusta tai sen seuraamisesta sekoa. Hulluus ja sekopäinen kahjous alkavat näkyä suomalaisen penkkiurheilijan käyttäytymisessä vasta sitten, kun voitto Suomelle alkaa häämöttää ja hassahtaminen tapahtuu vasta, kun vastustaja on nujerrettu. Nauttiakseen urheilusta, suomalaisille kelpaa vain ja ainoastaan voitto. Se näkyi taas jääkiekon MM-kisoissa. Oma suhtautumiseni urheiluun ei subjektiivisesta näkökulmasta ole niin fanaattinen. Vaikka jalkapallo on se joukkuepeli, jota henkilökohtaisesti seuraan mieluiten myös muiden, kuin Suomen pelaamana, seuraan toki muutakin urheilua ja jääkiekko – nimenomaan Suomen pelaamana – on yksi suosikeista. Mutta, kuten todettu, suhde urheiluun ei ole kovin…

”Häkeltynyt olo ja käsittämätön päivä”, kerrotaan 15 kilometrin perinteisen hiihtotavan maailmanmestarin, Matti Heikkisen todenneen omasta maailmanmestaruudestaan.   Sen verran harvinaista herkkua on katsella suomalaista kansainvälisten hiihtokisojen korkeimmalla palkintopallilla, että häkellyttää se hetken ihan tavallista penkkiurheilijaakin. Ensihämmennyksestä selviämiseen kului kotvanen aikaa. Kun siitä selvisi, ensimmäinen järkevä asia, mikä tuli mieleen oli, että nytkö sitten saatiin kirjoitettua uusi sivu suomalaisen urheilulääketieteen historiaan. Kemiallisten ilmiöiden hyödyntäminen ja hyväksikäyttö kun ovat iskostuneet niin sitkeästi suomalaisen hiihtourheilun syövereihin, että mitäpä sitä ajatuksiin tulleille mielleyhtymille mahtaa.    Ilon pilaamisesta tullee syytöksiä. Antaa tulla vaan. Kymmeneen vuoteen ei suomalaisilla mieshiihtäjillä ole ollut asiaa maailman kärkeen – harvoin edes kymmenen parhaan joukkoon. Kun Heikkisen nyt saavuttaman maailmanmestaruuden lisäksi…

Tämän kirjoittaja tuskin on ainoa, jolla alkaa pelin henki olla hukassa, kun pitäisi seurata televisioituja mäkihyppykisoja. Urheilun tunnus citius, altius, fortius – nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin – on menettänyt ainakin osan merkityksestään, kun mäkihypyn pääosassa, urheilijoiden ja urheilusuoritusten sijasta, ovat faktorit ja vallitsevat tuuliolosuhteet.   Kun urheilijat kisailevat paitsi tuloksista, myös melkoisista rahasummista, on varmasti perusteltua edellyttää, että kilpailuolosuhteet eivät kohtuuttomasti syrji toisia tai vastaavasti suosi joitain toisia urheilijoita. Vaikka raha nykyisin on melkoinen kannustin urheilemiseen, on syytä muistaa, että urheilu huipputasolla on paitsi kunniakasta kisailua, myös suuren luokan viihdettä. Toisin sanoen kilpailijat mittelevät rahan ja tulosten lisäksi myös yleisön kiinnostuksesta.   Olemassa olevia hyppyolosuhteita tasaamaan, on meneillään olevalla mäkihyppykaudella otettu…

Kaikki loppuu aikanaan. Myös MM-jalkapallon kuukauden kestänyt rupeama sai päätöksensä. ”Oli jo aikakin”, saattaa joku jalkapallosta vähemmän välittävä todeta. No, makuaasia. Eikä Piruparka aio enää tässä vaiheessa ruveta lajin äänitorveksi. Josta saatiinkin – kuin itsestään – aasinsilta päivän varsinaiseen aiheeseen eli loppuipahan ainakin vuvuzela-torvien, kaiken aikaa jatkuvan ja ärsyttävääkin ärsyttävämmän ääntelyn kuunteleminen. Tuon jättimäisen ampiaisparven ääntä muistuttavan torventoitotuksen loppumisen siunauksellisuudesta ei liene erimielisyyttä. Pitipä sitten jalkapallosta muuten tahi ei.      Myönnän auliisti, että oma MM-jalkapallon seuraamiseni olisi jäänyt ensimmäiseen katsottuun otteluun, elleivät Ylen tekniikasta vastaavat asiantuntijat olisi olleet ajan ja ammattinsa edellyttämällä tasolla. Se mahdollisti vuvuzela-konsertin vaimentamisen hieman vähemmän ärsyttäväksi taustaääneksi.   Tämän kirjoittajalla ei ole vähäisintäkään käsitystä siitä…

Muutama viikko on vierähtänyt kuin huomaamatta MM-jalkapallon parissa. Yksi syy on tietysti kiinnostus lajia kohtaan, mutta ei sovi unohtaa myöskään maapallon aikavyöhykkeitä, jotka Etelä-Afrikasta ja Suomesta puhuttaessa, ovat mahdollistaneet otteluiden seuraamisen aikoina, joita voi kutsua jokseenkin inhimillisiksi.   Alkupelien osalta tahti, kolme ottelua illassa, oli melko rankkaa, ainakin istumalihaksien osalta. Vaikka ihan jokaista matsia ei olisi tarvinnut katsoakaan, vaihtelua – ainakaan televisiosta – oli turha etsiä. Todettakoonkin näin sivulauseessa, että mitä enemmän seurattavia kanavia ilmestyy, sitä huonommaksi näyttävät ohjelmat muuttuvan.   Tätä kirjoitettaessa, MM-turneesta jäljellä ovat enää välieräottelut sekä ensi viikonvaihteessa pelattavat pronssi- ja loppuottelu.   Jalkapallo – kuten tunnettua – on vanha ja konservatiivinen urheilulaji. Historia kertoo, että jalkapalloa…

Asiantuntijoita ja heidän tietämystään yleensä arvostetaan ja heidän lausunnoilleen annetaan painoarvoa, oli ala tai aihealue mikä tahansa. Asiantuntijoita on käytetty myös paljon urheiluselostusten yhteydessä. Miksi? Asiantuntija voi tietenkin paikata selostajan tekemät mokat, kuten aikoinaan, kun Keke Rosberg toimi F1 selostamossa asiantuntijana ja korjasi Matti Kyllösen selostusta auton takapään savuavista suuttimista toteamalla, että niitä suuttimia on tavattu sanoa pakoputkiksi.     Vai onko niin, että selostajat eivät tee kotiläksyjään kunnolla ja mieluimmin heille palkataan asiantuntija avuksi, jonka tarkoitus on kertoa selostettavasta lajista ja sen taustoista. Oli miten oli, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, kovin hyvin eivät asiantuntijat toimissaan ole onnistuneet.    Menköön sentimentaalisen nostalgian piikkiin, mutta uhallakin totean, että eivät sellaiset urheiluselostajat…

Miksikään muuksi, kuin katteettomaksi pullisteluksi tuskin voi sanoa uhoa, joka kuuluu suomalaisen urheilujohdon toimintatapoihin aina ennen niin sanottuja arvokisoja, kun se juhlallisesti ja itsetuntoa puhisten julistaa suomalaisten urheilijoiden mitalitavoitteet. Perinne jatkui ja julistus kuultiin jälleen ennen Vancouverin talviolympialaisia. Tämänkertaisen manifestin sisältö oli, että 12 mitalia on se määrä jalometallia, jonka suomalaisurheilijat ”plakkarissaan” kisoista tuliaisina tuovat.   Tätä kirjoitettaessa, talviolympialaiset ovat puolenvälin paikkeilla. Yksi – todennäköisesti jopa ennakkoon huomioimaton – hopeamitali, on suomalaisten saalis tähän mennessä. Tämä tarkoittaa, että lajit vähenevät ja kiirettä pitää, jos mitalitiliä vielä kovasti pyritään kartuttamaan. Olivatko urheilujohdon tavoitteet sitten yli optimistisia? Ja jos olivat, niin miksi? Urheilujohdon toimenkuvaan kuulunee olla toiveikas, mutta eikö realismi kuitenkin olisi…

Mika Myllylän sitten kerrotaan tilittäneen tuntojaan epon käytöstä. Synnintuntoko iski? Vai poliisin pelko? Itse asiassa, mitään järisyttävää hän ei tullut paljastaneeksi. Ne, jotka eivät ole tienneet, että suomalaisen hiihdon historia on viime vuosikymmeninä ollut käsikirjoitettua doping-historiaa, ovat ainakin epäilleet sitä. Jotkut, ehkä hieman hölmöhtäviksi laskettavat, urheilun todellisuudelta sinisilmänsä sulkeneet idealistit, ovat tosin saattaneet vielä uskoa, tai ainakin toivoa, että suomalainen hiihdon sankaritaru olisi edelleen voimissaan ja kaikki doping-sotkut olisivat vain pahaa painajaisunta.     En ole oikeusoppinut, enkä osaa sanoa, mitä merkitystä Myllylän tunnustuksilla on käynnissä olevaan, niin sanottuun STT-juttuun, jossa epäillään valehtelua ja väärien todistusten antamista sekä joidenkin hiihtovaikuttajien perusteettomia rahastuspyrkimyksiä, joista ainakin osa toteutui. Muuten koko tunnustuksella ei ole…