Tiedot siitä, että kokoomusjohdosta oltiin oltu yhteydessä Yleisradion uutistoimitukseen, koskien puheenjohtaja Jyrki Kataisen Venäjä-arvioinnin uutisointia, kuulostivat jo sinällään vähintäänkin omituisilta. Kun noihin tietoihin vielä liitetään – toki todistamatonta – spekulaatiota, että yhteydenoton seurauksena eräs Ylen avustaja olisi saanut potkut, omituisuus sen kun lisääntyy. Suomalaiseen toimintakulttuurin kun ei yleensä ole kuulunut, että poliitikot ojentaisivat tai peräti läksyttäisivät tiedotusvälineitä näiden uutisoinnista. Eikä ainakaan se, että tuollaisen ripityksen seurauksena jaeltaisiin lopputilejä. Joka tosin – kuten tuli todettua – on aiheen synnyttämää spekulaatiota, vailla minkäänlaista todistuspohjaa.

Eivätpä ehtineet edellisestä mainingit vielä tasaantua, kun Nelosen uutisista saatiin kuulla suojelupoliisin entisen päällikön Seppo Nevalan (viisi vuotta sitten) nauhoitettu nuhdesaarna alaiselleen ”pikkuvirkamiehelle”, joka oli antanut Jyrki Kataisen tuohduttaneita lausuntoja, koskien sotilasliitto Naton tiedustelutietoja.

Kuullusta nauhoituksesta voi suoraan päätellä Nevalan nuhdesaarnan alaiselleen johtuneen siitä, että hän itse oli joutunut Kataisen ripityksen kohteeksi. Hän oli syyttänyt jopa Supoa yrityksestä suistaa hänet kokoomuksen puheenjohtajan paikalta. Katainen on myöntänyt ”ärähtäneensä” Nevalalle.

Entä ellei kokoomusjohdossa kysymys olekaan kritiikin keston ja sen sietokyvyn alhaisesta kynnyksestä? Olisiko gallupien jo pitkään ylläpitämä tietoisuus asemasta Suomen suurimman puolueen puheenjohtajana ja tuon tietoisuuden ylläpitämät kaavailut seuraavan pääministerin henkilöstä, luoneet kaikki voivaisuuden illuusiota. Toivottavasti ei. Sillä uusia ”kekkosia” tähän maahan tuskin kukaan kaipaa, vaikka kokoomus pääministerin valtaa niin innokkaasti on ollut kasvattamassa.

Olipa viime aikoina esiin tulleissa ja edellä kuvatuissa tapauksissa kysymys sitten kritiikin sietokyvyn alhaisuudesta tai vallantäyteyden ilmentymistä, molemmat ovat tietynlaisen epäkypsyyden merkkejä, eivätkä missään tapauksessa sovi valtiomiesmäiseen käyttäytymismalliin. Kaiken lisäksi ne ovat oivallisia tartuntapintoja kaiken maailman pilkkakirveille ja muille ”piruparoille”, jotka eri tiedotusvälineissä harrastavat koulukiusaamista poliitikkojen kustannuksella.

Pitkään tuota suur-tarvetta tyydyttivät lähes yksinomaan urheilijat, jotka tekivät Suomesta vuosikymmeniksi urheilun suurmaan. Kun erään ajan haaveet ja unelmat Suur-Suomesta kariutuivat omaan mahdottomuuteensa ja lopulta jouduttiin tyytymään entistä pienempään Suomeen, urheilijat olivat taas se joukko ja voimavara, joka pelasti suomalaisen itsetunnon hävityn sodan aiheuttaman katkeruuden alhosta.

Seuraava vaihe oli Suomi-kuvan määrittäminen eräänlaiseksi puolueettomuusideologian suurvallaksi, joka ainoana maailmassa – Neuvostoliiton naapuruudesta ja YYA-sopimuksesta huolimatta – kykeni henkisesti suuntautumaan länteen ja Eurooppaan. Tuo vaihe oli yhden aikakauden lähes ainoa kuningasajatus. Sen toimivuus oli kuitenkin lähinnä uskon asia.

Onko ruokahalu kasvanut syödessä? Vai onko suomalaismieli turtunut kehuihin niin paljon, että erilaisia ykkössijoja ja suurvaltamääritelmiä edellytetään yhä useammin.

Nokian ansiosta, laman pahasti runtelema, Suomi pääsi kuin vahingossa huiman teknologiakehityksen suurmaaksi. Tuo huippusuhdanne on tosin jo hellittänyt, mutta jaksaa osin vieläkin kannatella suomalaista omanarvontuntoa. Maailmasta löytyy satoja miljoonia ihmisiä, jotka eivät tiedä Suomesta mitään, mutta joille Nokia on tuttuakin tutumpi käsite.

Suomalaisten koululaisten menestyminen niin sanotuissa Pisa-tutkimuksissa on hivellyt suomalaisten itsetuntoa monina vuosina. Se, että Suomeen on saapunut ympäri maailmaa delegaatioita tutustumaan ja oppia ottamaan suomalaisesta koulujärjestelmästä, on ollut manna tunnustusta halajavalle suomalaismielelle.

Suoranaisen henkseleiden paukuttelun aiheutti amerikkalainen Newsweek-lehti, joka listasi Suomen maailma parhaimmaksi maaksi. Suomalaisia ei haitannut pätkääkään, vaikka paremmuusjärjestystä laskettaessa oli tapahtunut laskuvirhe eikä suomaisia häirinnyt edes se, että Suomi sijoittui terveydenhuoltojärjestelmän osalta vasta 17. sijalle. Pääasia oli, että Suomen nimi esiintyi listan kärjessä.

Vaikka suomalaiset suorastaan pakahtuivat onnesta tuon Newsweekin rankkauksen jälkeen, lisää hamutaan. Nyt pääministeri Kiviniemellä on tarkoitus tehdä Suomesta rauhanturvaamisen suurvalta. On kuitenkin syytä muistaa, että ei rauhanturvatoiminta suomalaista geeniperimää edellytä. Puhumattakaan, että Kiviniemen taka-ajatus olisi tavalla tai toisella sekoittaa suomalainen rauhanturvakokemus Naton harrastamiin rauhaan pakottamistoimiin.

Tässä voidaan todeta, että edellä mainituilla naispääministereillä on muutakin yhteistä kun sukupuoli. Molemmat ovat Pohjanmaalta lähtöisin. Kiviniemi Jalasjärveltä ja Jäätteenmäki Lapualta. Pohjalaisuus toimii tietenkin jo sinällään kohtalaisena suosituksena mihin tahansa tehtävään, mutta kun perustuslaissa sanotaan lisäksi, että ”ministerien” – joka koskee kaiketi myös pääministeriä – ”on oltava rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia”, se tarkoittanee, että pohjalaisuuden lisäksi, muitakaan avuja ei ylenkatsota.

No, Anneli Jäätteenmäki osoitti aikoinaan melkoista taitamattomuutta toimissaan ja rehellisyyskin taisi jäädä lähinnä ”niin totta kuin osaan” -puhumisen varaan.

Mari Kiviniemen puolesta on toki todettava, että eivät kuluneet, runsaat 70 päivää pääministerinä, ihan laakereilla levätessä ole kulunut. Onhan pääministeri tasavallan suurimpana vallankäyttäjänä esiintynyt kaikissa medioissa kuitenkin ihan kohtuullisesti. Eikä ole tarvinnut pahemmin esitellä vielä edes yksityiselämäänsä.

Ihan äkkiä ja ulkomuistista, päällimmäisenä mieleen tulee Kiviniemen lausahdus muistaakseni Porissa, missä hän syytti demareiden Eero Heinäluomaa flirttailusta rasismin kanssa. Melkoinen väite, jota Heinäluoma, ei ainakaan tämän kirjoittajan tiedon mukaan, ole antanut anteeksi.

Huippukokousten lautaskiistat ovat myös Kiviniemen mukaan lopullisesti ohi. Suomen edustus Eurooppa-neuvostossa on ratkaistu. Eli Suomea edustaa yksiselitteisesti pääministeri. Avustavaa henkilöä tarvittaessa, sellaisena tulee toimimaan aina ministeri.

Toiveistaan huolimatta, keskusta ja Kiviniemi eivät ole päässeet eroon pitkään otsikoissa olleesta vaalirahakohusta. Omasta vaalirahoituksestaan Kiviniemi on ilmoittanut vaikenevansa visusti. Johon hänellä on tietenkin oikeus, ainakin niin kauan, kun mitään epäilyttävää ei ilmene.

Kiviniemi suitsisi myös muiden puolueiden paitsi keskustan vaalityötä kuukausia ennen vaaleja. Se antaa mahdollisuuden vaikkapa kepu-aatteiden markkinointiin pääkaupunkiseudun energiakysymyksissä. Eli onhan niitä – aikaansaannoksia.

Sillä, onko kahden ihmisen välisessä suhteessa ja kanssakäymisessä kysymys avioliitosta, avoliitosta tai muuten rekisteröidystä parisuhteesta, ei tämän kirjoittajalle ole pätkänkään vertaa merkitystä. Raamatullinen ohjeistuskaan ei sido syntymäpakanan näkemyksiä, joten lähtökohdiltani lienen ollut varsin suvaitsevainen.

Ihmisten yhdenvertaisuudessa lain edessä lienee toki parantamisen varaa. Mikäli olen ymmärtänyt, niin ainakaan puolisoiden perintöoikeudet eivät ole tasa-arvoisesti hoidettu lain nykymuodossa. Toisin sanoen avioparit ovat keskenään yhdenvertaisempia kuin muunlaisissa parisuhteissa elävät. Olettaisin kuitenkin, että testamenteilla tällaiset asiat hoitunevat kohtalaisen joustavasti.

Ilman sen syvällisempää asiaan perehtymistä arvelisin, että suurimmaksi ongelmaksi koko asiassa on muodostumassa näiden sukupuolineutraalien avioliittojen adoptio-oikeudet perheen ulkopuolelta. En ole psykologi enkä osaa sanoa, minkälaisen vaikutuksen lapseen tekee se, että sekä isä, että äiti ovat samaa sukupuolta vai onko niin, että tällaiseen sukupuolineutraaliin perheeseen kuuluu kaksi äitiä tai kaksi isää? Oli miten oli, olen kuitenkin täysin vakuuttunut, että helppoa tällaisilla adoptiolapsilla ei tule olemaan. Elleivät koulukiusaajat tartu tällaisiin, suorastaan yllykkeeksi tyrkytettyihin ”erikoisuuksiin”, niin mihin ne sitten tarttuvat.

Ja lopuksi pieni episodi, jolla saattaa tämän kirjoittajan kannalta olla jopa mielipiteen muokkauksellista merkitystä. Ainakin hetkellisesti.

Vietin pari viikkoa sitten lastenlasteni kanssa aikaa Helsingin Ruttopuiston yhteydessä olevalla leikkikentällä. Lähistöllä olevalla puistonpenkillä istui nahka-asuinen pariskunta hellässä syleilyssä. Ilmeisesti moottoripyöräilijöitä. Tyttö ja poika, puiden katveessa lempeästi suukottelemassa toisiaan. Tuiki tavallinen näky missä tahansa suomalaisessa kesäisissä puistoissa.

Kun poistuimme leikkikentältä, mainitun pariskunnan ohittaessamme huomasin, että vaikka toinen nahka-asuisista henkilöistä oli kalju ja toisella oli pitkät hiukset, molemmilla kasvoi nenänsä alla ja leuassaan kohtalaisesti vaaleaa risupartaa. Ennakkoluulottomasta ja suvaitsevasta asenteestani huolimatta – myönnän, että sukupuolineutraalisuuden käytännön havainnointi hieman hätkähdytti.

Nöyristely ja rähmälläänolo ovat suomalaisen poliittisen kulttuurin ikuisia häpeätahroja, joista tahroista tuskin edes Paavo Väyrynen, on ylpeä. Kokoomusministerit eivät aina muista, että ilmiö on yhtä epämiellyttävä ja luotaantyöntävä, oli nöyristelevän suomettumiskäyttäytymisen kohteena sitten itäinen naapuri rajan takana tai sitten kokoomusministereiden kumartamat USA tai Nato.

Keskustelun kipupisteet löytyvät siis Naton ja Venäjän suunnilta. Jo vanha kokoomuslainen jäärä, J.K. Paasikivi, varoitteli suomalaisia luonnon laista, jonka mukaan kumartelu yhdelle taholle aiheuttaa auttamattomasti pyllistelyä vastapuolen suuntaan. Ja mitä syvempään kumarrat, sitä konkreettisemmin pyllistät. Ja kuten tuli todettua, kokoomusministereiden niljakas kumartelusuunta – etten sanoisi rähmälläänolotaho – on kaikille selvillä.

Suomessa toki yksityisesti on asioista aina voinut puhua niiden ”oikeilla” nimillä. Ei ole harvinaista, että seitsemännen tai kymmenennen tuopin jälkeen on kaljakuppilassa yhteislauluna laulettu vaikkapa viisua:

Mannerheimi sano: “Nyt sitä lähtään
silmien välliin ryssiä tähtään!”
Silmien välliin, silmien välliin,
silmien välliin ryssää juu.

Onkohan tuntunut jotenkin suursuomalaiselta, kun meitä poikia on aina naurattanut niin…?

Samanlaisen naurunkäkätyksen sävyttämänä voi nähdä kokoomusministereiden Venäjä-kannanotot näiden arvostellessa – tuulesta temmatuin pötypuhein – naapurimaan taloudellisia muskeleita. Eli pojankloppien isottelua, joka osoittaa, että kokoomusministerit eivät ole käytöstavoiltaan tehtäviensä tasalla. Vaikka lapsellisuuttaan kuinka paljon ihailisi ja kumarrellen nöyristelisi Natoa ja siinä samalla tulisi pyllistäneeksi Venäjän suuntaan, voisi sen pyllistelyn yhteydessä jättää ainakin pieraisematta. Se ei kuulu ministeritason pöytätapoihin.

Kun tuollaisia uutisia lukee – joita ei sivumennen sanoen, ei kovin usein julkaista – ajatukset aivan väkisin hiipivät nostalgisiin tunnelmiin lähes puolen vuosisadan taakse. Silloin kaksi edellä kerrotun ikäistä poikaa – joista Piruparka tunnustautuu olleen toinen – päätti karistaa vanhempien ja koulun kovasti rajoja asettavat elämisen kuviot ja lähteä etsimään vapaampia elämänmuotoja.

Kovin hyvin ei lähtöä ollut suunniteltu. Itse asiassa, sitä ei ollut suunniteltu lainkaan. Kunhan olin saanut nostetuksi pääasiassa säästöpossun tyhjennyksistä pankkitilille kertyneet rahat (joita ei kovin paljon ollut), kävelimme ystäväni kera rautatieasemalle ja päätimme siinä, että lähdetään vaikkapa Tampereelle. Matkan päämäärä ei tainnut olla kovin tärkeä, vaan itse matkaan lähteminen.

Ulkona tai ainakin teltassa nukkuminen oli kesäiseen aikaan ihan tavallista tuon ikäisillä pojilla. Karkumatka ajoittui kuitenkin joulukuun loskaisimpaan aikaan, jolloin kattoa oli etsittävä pään päälle, ainakin yön tunneiksi. Karkulaisten ei tietenkään pitäisi jättää jälkiä liikkumisestaan, mutta minkäs teet. Niinpä kirjauduimme tamperelaisen matkustajakodin asiakkaiksi. Matkustajakodin omistajarouva oli kovin ystävällinen. Täytimme asiaankuuluvat matkustajakortit ja meidän toivottiin viihtyvän.

Pitkään emme kuitenkaan ehtineet huoneessamme istua ja asiasisältöä elämäntilanteeseemme pohdiskella, kun äsken mainittu omistajarouva koputti oveen ja ilmoitti, että kaksi rikospoliisin edustajaa on meistä kiinnostuneita ja tulisivat mielellään keskustelemaan.

Mitään strategiasuunnittelua ei siinä ehditty edes aloittaa, kun herrat rikospoliisit olivat jo huoneessa ja alkoivat kysellä, että mitäs porukkaa se tämä on. Myönnän olleeni kauhuissani. Ensimmäinenkään järkevä ajatus ei näyttänyt viivähtävän pääkopassa, saati että olisi sinne pesiytynyt.

Karkuriystäväni sen sijaan näytti olevan tilanteessa kuin kotonaan. Hän kysyi poliiseilta, että onko tuon ikäisillä miehillä mitään käsitystä tämän päivän opetusmetodeista. Ennen kun poliisit ehtivät sen pidemmälle miettiä, kaveri jatkoi, että nykykoulussa opiskellaan elämää varten. Ja se, että me vaasalaiset koulupojat asumme kahdestaan tamperelaisessa matkustajakodissa, on osa projektia, missä koululaiset oppivat liikkumaan ja toimimaan itsenäisesti.

Kun yksityiskohtia oli vielä hieman täsmennetty, poliisit pyysivät anteeksi ja poistuivat. Anteeksi pyyteli myös matkustajakodin omistaja ja runsas oli se kahvi ja voileipätarjoilu, jonka hän hyvitykseksi seuraavana aamuna aamiaiseksi meille tarjoili.

Mikäli matkaa olisi suunniteltu etukäteen, Tampere olisi todennäköisesti ollut viimeinen paikka mihin olisimme suunnanneet. Kyllä 13 – 14-vuotiaatkin sen olisivat tajunneet, että jos maailmalle Suomesta aikoo, ei sitä nyt Tampereelle kautta kukaan ensimmäiseksi lähde. Sinne kuitenkin oli päädytty, mutta yön yli nukkuminen ja loistavaa mielikuvitusta osoittavat tarinat viranomaisille jättivät järjelle sen verran sijaa, että rannikolle oli suunnattava ja kun rahavaroja laskettiin, havaittiin, että Pori olisi paikka, jonne varat riittäisivät. Siis sinne ostettiin liput.

Porin rautatieasemalle tultaessa, kassa oli huvennut niin, että jäljellä oli tasan tarkkaan 60 markkaa eli kolme 20 markan kolikkoa (elettiin vuotta 1961). Kovin järkeväkään sijoittaja tuskin keksisi muuta sen fiksumpaa sijoituskohdetta tuolle summalla kuin pajatso, joten sinne hupeni jossain baarin nurkassa myös meidän kolikkomme. Jotain hyötyä toki siitäkin oli. Vaatteisiin sattui tarttumaan pari suklaalevyä, joka rahavarat tai paremminkin rahavarattomuus huomioon ottaen, oli päivän ravitsemustilanteen kannalta ensiarvoisen tärkeää.

Ajatus taisi olla, että pyrkisimme Mäntyluodon satamaan. Olimme toki luuhanneet laivoissa jo kotikaupunkimme Vaskiluodon satamassa ja oletimme kai, että vilkkaasta Mäntyluodon satamasta pääsisimme jäämään johonkin laivaan, sen lähdettyä ulos. Jostain syystä esimerkiksi sellaiset pikkujutut, kuin vaikkapa passien puuttuminen, ei huolestuttanut meitä lainkaan.

Niin siinä kuitenkin kävi, että koskaan emme päässeet Mäntyluotoon asti. Tuntien kävely joulukuisilla loskan peittämillä Porin kaduilla sai aikaan sen, että karkureiden luonto alkoi kypsyä sen verran, että ”routa” rupesi tekemään vaikutusta tuomalla kotiinpaluuajatuksia ”porsaiden” mieleen. Melko pitkään kuitenkin kesti, ennen kuin kumpikaan matkalaisista sai itsestään sen verran irti, että asia tuli ääneen ilmaistuksi. Jossain vaiheessa näin kuitenkin kävi eikä rahattomilla karkulaisilla ollut muuta keinoa, kuin hypätä kylmästi Porista Haapamäelle lähtevään junaan – ilman lippua ja ilman rahaa. Ainoana vetoomuksena lippuja kysyneelle konduktöörille esitimme, että kunhan päästään Vaasaan, lippujen hinnat maksettaisiin jälkikäteen.

Suunnitelma ei ollut kovin fiksu, mutta siinä tilanteessa ilmeisesti ainoa mahdollinen.

Herätys olikin sitten hieman kolkonoloinen, kun konduktöörin seurassa kaksi virkapukuista poliisia herätteli karkureita. Ja mikä siinä auttoi, noutajien mukaan oli lähdettävä. Sanomattakin oli selvää, että poliisilaitokselle oltiin matkalla. Emme pyrkineet esittämään mitään kovaa no comment – linjaa, vaan tunnustimme auliisti olevamme karkumatkalla. Taisivatpa poliisi tarjota iltateetäkin, ennen kuin meidät – 13 – 14 -vuotiaat karkurit – passitettiin putkatiloihin yön viettoon. Todettakoon, että ei meitä sentään juoppoputkaan sijoitettu, vaan elelimme ”herroiksi” pahnattomassa pidätyssellissä.

No, herroiksi elely saattaa sisältää hieman sarkasmia, kun ainoat vaihtelut yksitoikkoisuuteen olivat tarjotut ateriat ja ilmeiseksi viihdykkeeksi tarkoitetut ikivanhat aikakausilehdet, joista – ties kuin monet rikollispolvet – olivat repineet itselleen ajankulua. Sillä tunnustettava on, että hieman pitkäksi aika tahtoi käydä, kun putkareissumme kotoa karkaamisen päätteeksi jatkui runsaat kolme vuorokautta. Se näet ole se aika, joka kesti matkarahojen lähettämiseksi tuohon maailmanaikaan kotoa Vaasasta Haapamäen poliisille. Sillä matkarahat piti olla valmiina, ennen kuin karkulaiset passitettiin kotiin. Ilmeisesti olimme tehneet jopa myönteisen vaikutuksen, kun meidät lähetettiin kotimatkalle ilman saattajaa.

50 vuotta on tietenkin pitkä aika ja ajat muuttuvat. Tapasin isäni (88 v.) tässä pari viikkoa sitten ja muistelimme tapahtumaa. Mitään katoamisilmoitusta meistä karkureista ei ollut tehty. Ja vaikka karkureina olimme kahteenkin kertaan poliisin kanssa tekemisissä ja vietimme runsaat kolme vuorokautta putkassa, sosiaaliviranomaisille asiasta ei ilmeisesti ilmoitettu tai ainakaan se ei aiheuttanut mitään toimenpiteitä.

Toisaalta, tänään poliisit tuskin uskoisivat selityksiä nykyaikaisista opetusmetodeista, joiden tarkoitus on opettaa koululaisille maailmalla kulkemisen taitoja. Sen sijaan kotoa karkailevat hunsvotit passitettaisiin saattajien kera takaisin kotiin ja asianomaisten matkarahojen lisäksi, myös saattajien matkakustannukset perittäisiin karkulaisten vanhemmilta. Todennäköisesti edessä olisi myös huostaanotto tai ainakin sellaisen mahdollisuus.

Myös se, että poliisi laittaisi vuonna 2010 13–14-vuotiaita poikia yli kolmeksi vuorokaudeksi putkaan pidätysselliin, tekisi noista poliiseista mitä ilmeisimmin entisiä poliiseja. Valitettavasti.

Sillä vaikka aika kultaa muistot, hetkeäkään en ole katunut kotoa karkaamistani vuonna 1961. Nuorena on hankttava kokemuksia, että on mitä vanhana muistelee.

Pari viikkoa sitten Sunnuntaisuomalainen julkaisi omiin tutkimuksiinsa perustuvia lukuja. Niiden mukaan suomalaiset kuntapäättäjät ovat vaikuttamassa S-ryhmän osuuskauppojen hallintoelimissä ainakin 452 henkilön voimin. Kun tuohon lukuun sisältyy 57 kunnanvaltuuston ja 40 kunnanhallituksen puheenjohtajaa, herää väistämättä kysymys, kuka kenenkin lauluja laulaa. Jos joukon jatkoksi lisätään vielä 39 osuuskauppojen hallintoelimissä toimivaa kansanedustajaa – joka määrä muuten riittäisi eduskunnan neljänneksi suurimmaksi ”osuuskauppapuolueeksi” – valtaa ja ainakin vaikutusvaltaa löytyy ihan mallikkaasti.

Ei siis ihme, että Suomen Pienyrittäjät ry on tehnyt ilmiannon Euroopan neuvoston korruptionvastaiselle toimielimelle Grecolle rakenteellisesta korruptiosta Suomen kunnallishallinnossa. Sunnuntaisuomalaisen taustaselvitysten mukaan SOK:n osuuskauppojen hallituksissa, hallintoneuvostoissa ja edustajistoissa vaikuttavista 1 654 henkilöstä yli 500 eli kolmannes on kunnallisesti tai valtakunnallisesti merkittävässä asemassa julkisella sektorilla. Ei siis liene yllätys, että herää kiinnostunut uteliaisuus, kun ilmenee, että viimeisen kymmenen vuoden aikana ABC-asemia on noussut teiden varsille yli 400 kappaletta. Se tarkoittaa, että kaavoja on laadittu ja tontteja myyty varsin hyvässä yhteisymmärryksessä, kun uusi ABC-asema on avattu Suomessa tuon kymmenen vuoden aikana useammin kuin joka kymmenes päivä.

Kysymys on tietenkin jääviyssäännöksistä ja niiden noudattamisesta. Jos henkilö, kunnallisen päätöksentekijän ominaisuudessa, jostain syystä unohtaa ilmoittaa osuuskauppasidonnaisuuksista aiheutuvasta jääviydestään, tilanteessa missä esillä ovat vaikkapa osuuskauppaa kiinnostavat kaavoitusasiat, epäilykset heräävät heti.

Osuuskauppojen top ten listalla kärkipaikkaa pitää hallussaan HOK-Elanto. Se päättäjistä kuntapoliitikkojen osuus on 71 prosenttia. Seuraava on Arina Oulusta 49 prosentilla ja kymmenettäkin listalla olevaa osuuskauppaa hallitaan vielä 32 kuntapäättäjäprosentilla. Kuinka usein nämä kunnallisessa päätöksenteossa mukana olevat henkilöt ovat jäävänneet itsensä, kun kunnat ovat käsitelleet osuuskauppaa koskevia asioita. Sitä tämä tarina ei kerro. Ehkä kannattaisi tutkia.

Asiasta oli otettava selvää ja sieltähän se löytyi, arkistojen kätköistä kolumni, joka oli julkaistu tällä samalla paikalla 29.8.2008 otsikolla ”Kallis naapuri”. Kirjoitin silloin muiden muassa seuraavaa:
”Maa, joka luonnonvaroiltaan lienee maailman rikkain ja jolla on varaa harjoittaa kyseenalaisia sotatoimia Kaukasiassa, lypsää luoteiselta naapuriltaan puhdasta rahaa. Rahoille on kehitelty maksuperusteeksi neuvostoaikaiselta liturgialta kuulostava lausehirvitys: Suomen ja Venäjän välisestä lähialueyhteistyöstä aiheutuneet kustannukset.”

Olin sitä mieltä, että summalle, joka vuositasolla liikkuu 20 000 000 euron tuntumassa, löytyisi muutakin käyttöä. Hyväksyin myös – kuten hyväksyn edelleen – sellaiset hankkeet, joissa osallistutaan sen kaltaisiin toimiin kuten Pietarin jätevesipäästöjen vähentäminen. Tai toimiin, joiden tavoitteena on esimerkiksi maamme itärajan tuntumassa sijaitsevien ydinvoimaloiden turvallisuuden kehittäminen. Silloin puhutaan perustelluista lähialueyhteistyöprojekteista. Mutta missään tapauksessa Venäjää ei öljyineen, maakaasuineen ja muine luonnonrikkauksineen voi kutsua kehitysmaaksi, joka voi edellyttää Suomen osallistuvan kymmeniin mitä erilaisimpiin hankkeisiin, mainitun lähialueyhteistyön nimissä.

Sailas oli oikeassa myös siinä, että monista väliaikaisista ja ylimenokaudeksi suunnitelluista lähialueyhteistyöhankkeista, on muodostunut pysyviä rahoituskohteita. Noiden projektien väliaikaisuus on jatkunut useissa tapauksissa jo parikymmentä vuotta ja niihin ilmeisesti varataan rahaa valtion budjettiin täysin automaattisesti, ilman mitään perusteluja.

Tuntematta asioiden yksityiskohtia, olettaisin, että lähialueyhteistyöksi kutsutut avustus- ja rahoituskohteet rajan takana on listattu ja määritelty Venäjällä. Kun kaksi vuotta sitten elokuussa päätin tekstini vanhaan viisauteen: ”Tyhmä ei ole se, joka pyytää, vaan se joka maksaa”, sikäläisen Venäjä – Suomi-seuran varapuheenjohtaja Aleksander Belov kiskaisi herneen nenäänsä ja sai – omien sanojensa mukaan – lohtua ainakin Ilkka Herliniltä. Mielenkiintoista onkin seurata, minkälaista lohdun tarvetta valtiosihteeri Sailaksen näkemykset saavat aikaan.