Kukkoiludiplomatiaa

Saatan olla sanavarastoltani tai mielikuvitukseltani varsin rajallinen yksilö, sillä otsikkoa kuvaavampaa ilmaisua en löytänyt tai keksinyt niille ajatuksille, joita pääkopassa syntyi puolustusministeri Haglundin viimeaikaisista ja osin myös aiemmista toilailuista, jotka ovat toki olleet otsikoissa eri tahoilla..

En ota kantaa siihen, kuinka järkevää tai tarkoituksenmukaista pohjoismainen yhteistyö puolustushallinnon alalla Suomen kannalta olisi. Se saattaisi toimia – tai sitten ei. Kolme viidestä pohjoismaasta kun kuitenkin ovat Nato-maita. Sekin jääköön kommentoimatta sen tarkemmin, miksi pohjoismaiden puolustusministerit ajoittivat yhteisesiintymisensä juuri Suomen eduskuntavaalien alle. Sitä, sen sijaan jokaisen kannattaisi ehkä pohtia syvällisemminkin, ketä kyseinen esiintyminen ensisijaisesti palveli. Etenkin, kun näyttää hyvin vahvasti siltä, että Suomen turvallisuus- ja ulkopolitiikasta vastuussa olevat henkilöt eli tasavallan presidentti ja ulkoministeri eivät olleet ulostulosta ennakkoon tietoisia. Ollaan mitä mieltä tahansa, minun näkemyksen on, että – pohjalaisittain ilmaistuna – ”kukkoopoika”, Carl Haglundin hahmossa, kiekui tällä kertaa väärällä tunkiolla ja ainakin ilman edellä mainittujen tahojen suostumusta.

Eikä – kuten tuli todettua – ollut ensimmäinen kerta Jokunen viikko sitten vastaavanlaista kukkoiludiplomatiaa samaisen henkilön toimesta harjoitettiin amerikkalaisella lentotukialuksella. Saattaa tietenkin olla, että siviilipalvelumies Haglundia vaan kiinnosti suuri sotalaiva, kun ”sotaleluista” ei muuten ole omakohtaista kokemusta. Mutta tilanteessa, missä amerikkalaiset sotilaskoneet harjoittelevat Virossa ja Itämerellä, moinen vierailu osoittaa harkitsematonta typeryyttä ja oli puhdasta pätemisenhalua.

Toki Haglundilla on ymmärtäjiäkin. Olen antanut itselleni kertoa, että häntä ihaillaan juuri kukkopoikamaisen käytöksensä vuoksi, jota pidetään ”fiksuna” tapana osoittaa Venäjän suuntaan, mitä mieltä Suomessa ollaan ja nimenomaan siksi, että hän kukkoilullaan muka osoittaisi rohkeasti, että täällä ei itärajan takaista karhua pelätä. Olen ymmärtänyt, että yllättävän moni taho hyväksyy tai pitää jopa suotavana rähmälläänoloa ja suomettumista länteen päin, kunhan sitä ei tapahdu Venäjän suuntaan.

Lienee selvää, että Suomen puolustusministereillä ei ollut juuri virkatehtäviä Neuvostoliiton ja YYA-sopimuksen aikoihin, kun kaikki asiat hoidettiin ylemmällä tasolla. Nyt kun niitä virkatehtäviä jopa olisi, pitäisi ne hoitaa vastuullisesti eikä ainakaan ruveta kukkoilemaan, vaikka kuinka tekisi mieli päteä ja näyttää kuinka rohkeana jopa suomenruotsalainen siviilipalvelumies voi puolustusministerinä esiintyä.