Mitta täyttyi

RKP:n puheenjohtaja Carl Haglund ilmoitti Helsingin Sanomien haastattelussa luopuvansa puolueensa puheenjohtajan tehtävistä ensi kesän puoluekokouksessa. Ongelmat Suomen hallituspolitiikassa, joista Haglund puhuu, eivät ole kenellekään uusia. Kaikki, jotka hiemankaan ovat seuranneet mitä tasavallassa tapahtuu, voivat Haglundin mainitsemista syistä olla yhtä mieltä hänen kanssaan, jos kohta todennäköisesti – ainakin osin – eri lähtökohdista.

Ehkä pienenä, mutta mielenkiintoisena yksityiskohtana Haglundin ilmoitukseen liittyy Euroopan investointipankin pääjohtajan Jan Vapaavuoren lausunto, jonka mukaan hän on “kovin samaa mieltä” Haglundin kanssa.

Yksi ehkä keskeisimpiä Carl Haglundin mitan täyttymisen aiheuttaneita syitä on, että hän kertoo menettäneensä uskonsa järkevän politiikan tekemiseen Suomessa. Haglund ei takuuvarmasti ole ainoa uskonsa menettänyt. Kohtalotovereita löytynee pilvin pimein niin politiikan tekemisen sisäpiiristä, kuin sen ulkopuoleltakin. Kiinnostavaa Haglundin ilmoituksessa on myös se, että hän kohdistaa tyytymättömyytensä ensisijaisesti oman ministerikautensa viimeiseen vuoteen eli lähinnä aikaan, jolloin Alexander Stubb toimi pääministerinä. Katainen oli häipynyt Euroopan lihapatojen ääreen ja demaritkin olivat vaihtaneet puheenjohtajaa ja sen myötä valtiovarainministeriä. Vihreät ja vasemmistoliitto olivat ottaneet hatkat entisestä sixpack-hallituksesta ja ministereitä muutenkin kierrätetty tuoreempiin.

Se tiedetään, että sen enempää sota, kuin politiikan tekeminenkään eivät yhtä miestä kaipaa – ei edes Carl Haglundia. Niin innokkaana puolustusministerinä kuin mies hääräsikin. Takuuvarmasti sekä kumppanuus- kuin muutkin suhteet niin Natoon kuin Yhdysvaltoihinkin tulivat hoidetuksi. Aivan toinen asia on, kuinka liittoutumattoman maan puolustusministerille sopi käyttäytyminen Nato-intoilijana, etten käyttäisi sanaa Nato-kiimaisena, joka käsitys Haglundin edesottamuksista jäi muillekin kuin tämä kirjoittajalle.

Haglundin ministeriajoista edellisessä hallituksessa on kuitenkin kulunut jo vuosi aikaa. Sen jälkeinen aika oppositiopuolueen puheenjohtajana ei varmasti ole ollut kaikkein kiitollisinta aikaa semminkin, kun RKP:n edellisestä oppositioajasta on kulunut jo 36 vuotta. Sitä oppositiossa turhautuu aktiivinenkin ihminen, kun poliittinen valta ja vaikuttaminen parhaimmillaankin on turhien välikysymysten rustaamista.

Yhdyn luonnollisesti Haglundin näkemykseen uskon menettämisestä suomalaisen politiikan tekemisessä. Riittääkö se nuorehkolle ammattipoliitikolle perusteeksi heittää pyyhe kehään? Perhesyyt toki kelpaavat motiiviksi luopumiselle, mutta kaikki muu kuulostaa puhtaalta selittelyltä. Sen sijaan se, että oppositiossa vallattomuus ja näkymättömyys ovat konkreettisia ilmiöitä, on saattanut olla huomattavasti vaikuttavampi tekijä Haglundin mitan täyttymiseen.