Näkemyksiä nämäkin

Kun alkuviikosta olin sitä mieltä, että uutisvirta – kesäajasta huolimatta – olisi tänä kesänä jopa normaalia kesäaikaa monipuolisempaa, erehdyin. Kuluneen viikon aikana eivät tasavallan tiedotusvälineet ole juuri muusta puhuneet tai kirjoittaneet kun tapauksesta “Olli Immonen”. Viikon esilläolo on poikinut jopa aiheen nimeämisen “immosgateksi”, joka ainakin tämän kirjoittajan mielestä, on mahdollistanut ansiotonta arvonnousua Immosen kyseenalaiselle kynäilylle. Ruokolahden leijonakin kun sai aikanaan melkoista kesäkohua aikaiseksi. Epäilevälle Piruparalle onkin hiipinyt mieleen ajatus, että onko Immosen ulostulo ollut suunnitellun tarkoituksellista, kun kesäinen uutisvaje mahdollistaisi mitä todennäköisimmin myös sopimattomien kirjoitusten leviämisen eri puolille koko Tellusta.

Sen verran asia ja aihe on aikaansaanut parranpärinää ja muuta vaahtoamista ja jopa tuhansien ihmisten mielenosoituksen, että paikallislehden palstanpitäjä ei yleisellä tasolla enää lähde hämmentämään keitosta, vaan tyydyn omissa näkemyksissäni omakohtaisiin kokemuksiin.

Immosen ulostulon seurauksena ilmaantuneita tekstejä lukiessani, olen ollut huomaavinani, että niin kutsuttu monikulttuurisuus, edes sitä puolustaville, ei välttämättä ole kaikilta osin ihan selvää. Monikulttuurisuus kun on paljon muutakin, kuin uskonnollisia ja uskontoon liittyviä kysymyksiä, vaikka nyt kertomani tapaus sivuaakin nimenomaan uskontoa.

Aloitettakoon sillä, että minulle tarjoutui muutama vuosi sitten tilaisuus vierailla dubailaisessa moskeijassa. Syntymäpakanana suhtaudun skeptisesti kaikkiin uskontoihin eikä luterilaisuus tee sen suhteen poikkeusta islamilaisuudesta. Mistään hinnasta en kuitenkaan olisi jättänyt väliin tuota tutustumismahdollisuutta, koska ainakaan minulle, “vääräuskoiselle” tai uskonnottomalle tuskin koskaan sen jälkeen olisi tarjoutunut tilaisuutta päästä moskeijaan sisälle. Kiltisti siis noudatin ohjeita ja jätin kenkäni moskeijan ulkopuolelle pesin jalkani ja käteni vaaditussa järjestyksessä ennen sisään astumistani. Ja vaikka muut vierailijat kuuntelivat oppaan esitystä polvillaan, minulle ja muutamalle muulle harmaantuneelle ikäihmiselle tarjottiin tuolit istuttavaksi, että polvien nivelet eivät rasittuisi. Vaikka kysymyksessä oli vain runsaan tunnin mittainen “pikakurssi” islamilaiseen uskontoon ja kulttuuriin, moni asia valkeni myös minulle, täysin uskonnottomalle maan matkaajalle. En esimerkiksi moskeijassa käyntini jälkeen enää ole “kadehtinut” muslimimiehiä heidän mahdollisuudestaan pitää neljää vaimoa. Tuo moskeijassa käynti opetti, että neljän vaimon lisäksi mies saa huollettavakseen yleensä myös neljä anoppia. Minulle selvisi myös varsin konkreettisesti se, miksi naiset ja miehet rukoilevat moskeijassa eri tiloissa.

Vaikka tiedon sanotaan lisäävän tuskaa, se useimmin kuitenkin vähentää kuvitelmiin perustuvia ennakkoluuloja ja antaa fiksumman pohjan mille tahansa näkemyksille. Myönnän toki, että monikulttuurisuuteen saattaa joskus sisältyä negatiivisiakin ilmiöitä, mutta lähtökohtaisesti Piruparka suhtautuu aiheeseen lähinnä uteliaasti. “Mitä enemmän tietää, sitä paremmin huomaa, kuinka paljon enemmän vielä pitäisi tietää”!