Déjà-vu -ilmiöitä

Otsikko siis tarkoittaa tunnetta siitä, että jokin kokemus on jollain oudolla tavalla entuudestaan tuttu, tai jopa aiemmin koettu tai eletty. Näinä aikoina kyseinen tuntemus on hiipinyt paikallislehden palstanpitäjän mieleen yllättävästi aina silloin tällöin. Herää helposti kysymys: Toistaako historia itseään? Vai ovatko asialla samat kieroutuneet pirulaiset, jotka jo aiemmin ovat pyrkineet jättämään kätensä tai ainakin peukalonsa jäljen yhteiskuntaan ja sen historiaan.

Jonkinlaisia ennen koetun tuntemuksia alkoi nousta jostain takaraivon uumenista jo silloin, kun nykyinen pääministeri Juha Sipilä rupesi puhumaan yhteiskuntasopimuksesta. Ajatuksiin tunki ensin Matti Vanhasen junailemaksi ja osin jopa kirjoittamaksi väitetty niin kutsuttu työreformi. Mutta kun ajatuselimelle antaa hieman aikaa, niin kuin pisteenä I:n päällä alkoi syntyä epäilyksiä, että Esko Aho toimisi nykyhallituksen kummisetänä ja harmaana taustavaikuttajana. Ajatus konkretisoitui vuoteen 1991, jolloin Esko Ahon hallitus suunnitteli myös neuvotteluja niin kutsutun yhteiskuntasopimuksen aikaansaamiseksi. Silloin ne eivät toteutuneet, mutta epäilys elää vahvana, että pitkään kestäneen taloudellisen taantuman tai jopa laman kourissa kiemurtelevan kansakunnan kiristämistä jatketaan samoilla Ahon hallituksen lääkkeillä, jotka jo silloin tulivat torjutuksi. Olettaisi, että lähes neljännesvuosisadassa jopa kepulaisten keskuudessa olisi kyetty kehittelemään jotain käyttökelpoisempaa, kuin jo kehnona tyrmätyt Esko Ahon hallituksen muinaiset teesit.

Jonkinlaista déjà-vu -ilmiötä olen ollut havaitsevinani myös niin kutsutussa punavihreässä kuplassa, jossa ainakin osan helsinkiläisistä sanotaan nykyisin elävän. Omat muistikuvani perustuvat aikaan, jolloin kupla taisi olla yksinomaan punainen, eikä vihreyttä liittynyt siihen kuin korkeintaan pioneeripuseron värissä. Elettiin aikaa 1960- ja 1970-luvuilla, jota sanottiin ja sanottaneen Suomessa edelleen, niin kutsutuksi vasemmistolaistumisen ajaksi, jolloin “herrain kakarat” ryhtyivät oman yhteiskuntaluokkansa pettäjiksi ja suureen ääneen alkoivat niin sanotusti ajaa työväenluokan etuja ja asiaa. Ongelmia toki oli, eikä pienin niistä ollut se, että monikaan mainituista “punaiseen kuplaan” itsensä tunkeneista herrantertuista ei tuntenut ensimmäistäkään työläistä, joiden asiaa olivat kovasti ajavinaan. Vasemmistolaistuneiden, isiensä aatteet hylänneiden opintokerhoihin ja -piireihin haettiin työläisiä näytille kissojen ja koirien kanssa. Eli ilmiö näyttäisi toistavan itseään, kun nykyisten, punavihreässä kuplassa elävien, tuttavapiireihin ei sanota kuuluvan ensimmäistäkään perussuomalaista. Aikansa kutakin.