JUHANNUSHÄÄT

NOVELLI
Kirjoittanut Harri Hakala
JUHANNUSHÄÄT
Häät eivät olleet itsetarkoitus, ei edes päämäärä. Kysymys ei siis ollut sen enempää Rikun kuin Hannankaan pitkäntähtäimen suunnitelmasta, jonka toinen tai toinen olisi päättänyt toteuttaa. On toki myönnettävä, että kuningas alkohomalidi näytteli jonkinlaista, ehkä merkittävääkin osaa siinä tapahtumaketjussa, joka tuli päättymään juhannushäihin.
Hanna ja Riku eivät varsinaisesti tunteneet toisiaan. He olivat tavanneet sen verran, että tiedostivat toistensa olemassaolon, mutta sen lähemmän tuttavuuden solmimiseen ei kumpikaan ollut tuntenut kiinnostusta tai ehkä se johtui vain siitä, että tilaisuutta intensiivisemmän suhteen aikaansaamiseksi ei ollut aiemmin tarjoutunut.
Kun tilaisuus sitten tuli, se tapahtui – kuten aikuisilla ihmisillä usein – ravintolaympäristössä. Molemmat tarinamme päähenkilöistä viettivät erästä talven viikonloppua ravintolaillan merkeissä omien ystäviensä parissa, eikä mikään viitannut siihen, että illasta saattaisi muodostua millään tavalla poikkeuksellinen. Tämän Hannan ja Rikun ensimmäisen yhteisen ravintolaillan toteutumisen takapiruna ehkä jopa epävirallisena parittajana toimi heidän yhteinen ystävänsä Antti, joka ehdottoman korrektisti ja kaikkia tapainnoudattamisen sääntöjä kunnioittaen, esitteli itsepalveluperiaatteella toimivan ravintolan oluennoutojonossa Hannan ja Rikun toisilleen.
Kun tuopit olivat täytetyt, tämä äsken virallisesti toisiinsa tutustutettu pari päätti esittelijänsä myötävaikutuksella ja tämän johdolla vaihtaa pöytää ja siirtyä kolmistaan istumaan yksinäiseen sivupöytään. Siirtymisen motiivi oli tietenkin hieman hiljaisemman nurkkauksen hakeminen hillitylle ja mahdollisesti ehkä älykkäällekin keskusteluilmapiirille.
Ja ilmapiiriä, jopa atmosfääriä löytyi. Sitä löytyi siinä mittakaavassa, että muutamien kohteliaisuuden edellyttämien alkukommenttien jälkeen, Hannan ja Rikun yhteinen ystävä Antti koki joutuneensa keskustelussa sivuraiteelle, jopa kokonaan syrjäytetyksi. Sen verran runsaasti Hannalla ja Rikulla tuntui olevan asiaa toisilleen, että Antti, jolla muuten oli seurallinen ja ulospäin suuntautunut luonteenlaatu ei pitkään viihtynyt sivupersoonan roolissaan ja hän häipyikin siitä entiseen seuraansa ja jätti tämän – juuri tutustuneen parin – kehittelemään ihmissuhdettaan.
Aikaa kului. Toistensa taustoista tarinoitiin. Menneisyyksiä muisteltiin. Oltiin avoimia. Mitä pidemmälle ilta ehti, sitä mielenkiintoisemmiksi tuntuivat jutut käyvän. Syy saattoi olla nautituissa tuopillisissakin, mutta ilmeisen hyvin nämä kaksi toistensa seurassa näyttivät viihtyvän.
Nautitut tuopilliset olivat kuitenkin todennäköisin seuraus sille, että Hanna ja Riku jossain illan myöhemmässä vaiheessa eksyivät toisistaan. Minkälaisessa yhteydessä tämä eksyminen tapahtui, siitä ei ole silminnäkijähavaintoja. Saattaa olla ihan vaan niin, että toinen tai toinen, ehkä jopa molemmat yksinkertaisesti vaan tunsi itsensä väsyneeksi ja poistui ravintolasta. Ainoastaan se on tullut selvitetyksi, että kumpikin heräsi seuraavana aamuna omalla asunnollaan todennäköisesti jopa yksin.
Edellä kuvatusta tapahtumasta oli kulunut pari viikkoa ja oli jälleen viikonloppu, itse asiassa sunnuntai. Sattuneesta syystä Riku vietti tuona viikonloppuna aikaansa kotona, lähinnä television seurasta ja kirjallisuudesta nauttien. Ollessaan juuri siirtymässä makuuhuoneeseen lakanoiden väliin, soi puhelin. Kello oli tuolloin jo lähellä puolta yötä. Ja kuten arvata saattaa soittaja oli Hanna, joka sunnuntai-iltaa ravintolassa yksin viettäneenä tunsi itsensä yksinäiseksi ja kutsui Rikun asunnolleen tätä yksinäisyyttä mahdollisesti karkottamaan. Näin tapahtui, eikä tarvita selvännäkijälahjoja kyetäkseen toteamaan, että molemmat poistuivat Hannan asunnosta maanantaiaamuna yhtä matkaa omille työpaikoilleen.
Tämä toinen tapaaminen oli luonnollista seurausta aiemmin tapahtuneelle, mutta ei kuitenkaan merkinnyt minkään vakavamman parisuhteen lähtölaukausta. Sen verran tapahtumalla oli jatkon kannalta painoarvoa, että Hanna ja Riku sopivat yhteydenpidosta jatkossakin. Kovin tiivistä tämä yhteydenpito ei kuitenkaan ollut, sillä kevät oli jo pitkällä kun Riku soitti Hannalle ja kutsui tämän viettämään kanssaan syntymäpäiväänsä. Päivä oli lauantai ja paikka olisi sama ravintola, missä ensikohtaaminen oli tapahtunut.
Ilta kului rattoisasti, asiaa ja keskustelunaiheita löytyi edelleen. Aika-ajoin pöytään poikkesi vuorotellen kummankin tuttavia tutustumaan lähemmin tähän orastavaan parisuhteeseen. Joku yhteinen tuttavakin siinä käväisi ja illan ehdittyä jo kymmenen uutisten tienoille, tämä samainen yhteinen tuttu palasi takaisin ja ilmoitti päättäväisesti:
– Nyt se on päätetty, tehän menette kihloihin.
Sen verran oli tuoppeja jo siihen mennessä tullut kumottua, ettei mainittu puheenvuoro edes hätkäyttänyt, ei sen enempää Hannaa kuin Rikuakaan, vaikka jälkimmäinen epäilikin hankkeen nopeaa realisoitumista sanomalla:
– Toimenpidehän muuten olisi täysin toteutettavissa, ongelma vaan on se, että tänään eletään lauantai-iltaa, kello on kymmenen illalla eikä tähän hätään mistään saada tapahtuman sinetöimisen edellyttämiä jalometallisia sormikoristeita, jotta voitaisiin puhua virallisesta avioliittolupauksesta, jota kihlautuminen ainakin ennen vanhaan tarkoitti.
– Ei hätää, innostui Hanna, minähän tunnen kultasepänliike Halmeen omistajan. Kyllä hän tulee meille sormukset myymään.
Riku yritti vielä vedota käytössään oleviin, rajallisiin käteisvaroihin, hän kun ei ollut varautunut tämänkaltaisiin yllätyksellisiin kulunkeihin.
Hanna kuitenkin oli jo vauhdissa ja innostuttuaan häntä ei pidellyt enää mikään.
– Kyllä se tuttavuus Halmeen kanssa parin sormuksen verran luottoa kestää, on se kestänyt sen
ennenkin.
– Miten niin ennen, yritti Riku, mutta Hanna oli jo menossa puhelimeen soittamaan Halmeelle.
Kauan ei kestänyt, kun Hanna palasi.
– Tilanne hallinnassa, puolen tunnin kuluttua Halme on liikkeessään, joten ei muuta kuin
menoksi.
Sen verran käyty keskustelu oli kiinnittänyt lähipöydissä istuvien huomiota, että lähtiessään toteuttamaan hetken mielijohdettaan Hanna ja Riku saivat saatteeksi valtaisat kättentaputukset. Taisipa väkijoukosta kuulua lupauksenomainen huudahdus, että takaisin tullessa odottaa pullollinen kuplivaa.
Tässä yhteydessä lienee syytä kertoa, että tarinamme pari ei ollut enää varsinaisesti nuoripari, siis sanan kirjaimellisessa merkityksessä, vaikka kihloja olivatkin menossa hankkimaan. Kummallakin oli elämänkokemusta takanaan kutakuinkin saman verran, mitä muilla keski-ikää lähestyvillä keskivertosuomalaisilla nykyisin tapaa olla. Hannalla kaksi ja Rikulla yksi avioliitto, joten kihlautumisessa voitiin katsoa olevan jo tiettyä rutiinia. Tämä rutiini tuli kouriintuntuvasti esiin, kun parimme saapui Halmeen kultasepänliikkeeseen. Halme oli tullut jo paikalle ja ottanut esiin muutaman sormuslaatikon nähtäväksi. Hannan ja Rikun katsellessa eri vaihtoehtoja, otti Halme esiin yhden sormuksen ja sanoi Hannalle:
– Tämä muistaakseni oli sinun kokoasi.
Niin kuin olikin. Samalla selvisi Rikulle mitä hyötyä saattaa olla tietyistä rutiineista, ainakin mikäli sattuu olemaan luotontarvetta.
Kihlautuminen tapahtui vapun jälkeen. Koska tapahtuman molemmat osapuolet olivat perinteiden kannattajia, yksimielisyys kihlauksen luonteesta avioliittolupauksena oli lähes selviö. Jatkotoimien päivänmäärästä ei kuitenkaan ollut sen tarkempaa keskustelua. Keskustelua sen sijaan oli kihlaparin tulevasta kesälomasta, joka molemmilla alkoi juhannusviikolla. Hannan tuntemus Rikun kotikaupungista oli entuudestaan varsin rajallinen, siksi he päättivät viettää ensimmäisen yhteisen juhannuksensa 500 kilometrin päässä valtakunnan toisella laidalla.
Erään yhdessä vietetyn ravintolaillan yhteydessä, syntyi sitten loistava ajatus. Oliko idean keksijä Hanna vai Riku, se ei ole selvinnyt. Joka tapauksessa molemmat pitivät loistavana oivalluksena, että avioliittolupaus tulisi täytettyä ja tapahtuisi lomamatkan yhteydessä Rikun kotikaupungissa. Tulisivat juhannushäät. Hannan kiinteät yhteydet paikalliseen väestörekisteriviranomaiseen mahdollistivat asiaan kuuluvan kuulutusasiakirjan hankkimisen vaivattomasti.
Juhannusviikon alkupuolella pari lähti matkaan. Alkuviikko kului Rikun ystäviä tapailtaessa, eivätkä tapaamiset suinkaan sujuneet kahvikupin ääressä. Häätkin vilahtelivat aika-ajoin keskusteluissa. Aktiivitoimiin asti ei kuitenkaan päästy. Näin kului muutama päivä ja oltiin juhannusaatossa. Hanna ja Riku istuivat erään Rikun entisen työkaverin luona muutamien muiden ystävien seurassa. Vaikka kello oli iltapäivällä vasta 14.00, olutta oli ehditty nauttia jo melkoiset määrät. Silloin Hanna havahtui ja huomautti.
– Jos sitä tänä juhannuksena on vielä tarkoitus mennä vihille, alkaa vähitellen olla kiire.
Siitä paikasta Rikun työkaveri lähti puhelimeen soittamaan paikalliseen pappilaan kyselemään päivystävää pappia. Kun selvisi, että kysymyksessä olisi siviilivihkiminen, otettiin uusi puhelu maistraattiin. Sieltä löytyi tuomari, joka varmistuttuaan kuulutustodistuksen voimassaolosta ilmoitti, että jos vihittävät saapuvat 15 minuutin sisällä, hän suorittaisi vihkitoimituksen.
Ei muuta kun taksia tilaamaan. Onneksi taksitolppa oli aivan vieressä, joten auto tuli nopeasti. Mukaan lähtivät todistajiksi Rikun ystävät Pekka ja Hessu. Maistraattiinkaan ei ollut pitkä matka, joten matkalla ehdittiin pysähtyä vielä pariksi minuutiksi kukkakaupan eteen ja Hanna sai käsivarrelleen kimpun kukkia, kuten kunnon morsiamelle kuuluukin.
Tuomari sai kuulutustodistuksen ja maistraattiin saapunut seurue ohjattiin oikeussaliin odottamaan. Riku totesi, että tässä samassa salissa julistettiin muutama vuosi aiemmin hänen avioeronsa lainvoimaisuus. Tuomaria odoteltaessa huomattiin myös, että kaikessa tohinassa oli asiaankuuluva vihkisormuksen hankkiminen päässyt kokonaan unohtumaan. Koska oli epätietoisuutta, voisiko sormuksen puuttuminen estää koko vihkitoimituksen, päätettiin tarkoitukseen käyttää Hannan äidiltään saamaa muistosormusta.
Tuomari saapui ja koruton toimitus kesti muutaman minuutin. Kun tuomari kätteli tuoretta avioparia, Rikun ystävä Pekka, entisenä kuoromiehenä ja tunnetusti lahjakkaana laulajana, alkoi laulaa Akselin ja Elinan häävalssia. Kun laulu alkoi soida, oli aivan luonnollista, että uunituore aviopari tanssi häävalssinsa oikeussalin arvokkaiden seinien katveessa ja tuomarin todistaessa läsnäolollaan tapahtumaa.
– Eipä tällaistakaan ole ennen tullut nähtyä, totesi tuomari itsekseen, kun hääseurue oli poistumassa oikeussalista.
Mitä tämän jälkeen tapahtui? Kuinka hääjuhlat jatkuivat? Oliko avioliitto yhtä värikäs kuin oli sen alku? Se onkin sitten jo toinen juttu, eikä kuulu enää tämän tarinan piiriin.