Postia puolustusvoimilta

Viime viikolla uutisoitiin, että puolustusvoimat ovat toukokuussa lähettämässä yli 900 000 reserviläiselle postia, jossa ilmoitetaan jokaiselle reserviläiselle hänen sodanaikainen sijoituspaikkansa. Ikuiset vitsinikkarit eivät oikein tainneet ymmärtää moisen tiedotuksen merkitystä, väittivät, että kyllähän suurin osa – ainakin vanhemmista reserviläisistä – tietää, että miinanpolkijapataljoonaan sitä kutsu käy, jos on käydäkseen.

Oli miten oli. Kovin usein eivät puolustusvoimat ole tämän kirjoittajaa vuosien saatossa postillaan muistaneet. Ehkä noin vuosikymmen välein on viestiä saapunut. Ilmoitus kutsunnoista tietenkin aikoinaan tuli 1960-luvulla ja sen jälkeen määräys varusmiespalvelukseen astumisesta. 1970-luvulla tuli 2 – 3 kertaa ilmoitus, että hakemukseni YK-joukkoihin oli evätty. Syykin selvisi. Ammattipalomiehet kun olivat vapautetut kertausharjoituksista, joten heidän ei katsottu voivan osallistua myöskään rauhanturvatehtäviin. 1980-luvulla puolustusvoimat lähettivät postissa tuntolevyn, joka toki vieläkin on tallella, vaikka sillä sen virallisempaa käyttöä enää tuskin onkaan. 1990-luvulla kävi puolustusvoimilta kutsu osallistua alueelliseen maanpuolustuskurssiin. Sen jälkeen postia ei ole tullut ja kun vuonna 2008 minut – ainakin oman käsityksen mukaan – on siirretty niin kutsuttuun nostoväkeen 60 vuotta täytettyäni, en odota postia enää tälläkään kertaa..

Mielenkiintoista on, että niin kutsutut suuret ikäluokat, joista 1947 syntyneiden on sanottu olevan se lukumäärältään suurin, ovat kaikki jo jonkin aikaa kuuluneet edellä mainittuun nostoväkeen, joille – ammattiupseeritaustan omaavia ehkä lukuun ottamatta – sodanaikaista sijoituspaikkaa ei tarvitse enää edes määritellä.

Joku voisi varmasti ajatella, että siinä meni Piruparan kohdalla puolustusmäärärahat ”Kankkulan kaivoon”. Koulutus ei ole hyödyntänyt sen enempää isänmaata, kuin asianomaista itseäänkään. Kun ammatinvalinta vielä pois sulki reserviläisvalmiudet, kovin merkittävä ei maanpuolustuksellinen panokseni vuosikymmenten saatossa liene ollut. Siitä huolimatta olen aina ollut – ja olen kai jossain määrin edelleenkin – ylpeä merivoimien radistialiupseerikoulutuksestani. Mielessä ovat – vielä 47 vuoden jälkeenkin – Morse-aakkoset, vaikka nykyteknologian aikana radisteja ja sähköttäjiä tuskin enää edes tarvitaan.

Siitä huolimatta, että oma yhteydenpitoni puolustusvoimien kanssa on tapahtunut harvakseltaan ja jopa satunnaisesti, kysymys on sen verran isosta ja määräysvallaltaan vaikutusvaltaisesta instituutiosta, että on todella merkittävää, että edellä mainitunlaisella postilla reserviläisiä muistetaan.