Harjaantumista kohti arkea

Siitä huolimatta tai silläkin uhalla, että pitkästytän lukijoitani, jatkan tarinaa aiheesta: ”Omat ko-kemukset koskien kokemaani aivoinfarktia”.

Koin mainitun ikävän sairauskohtauksen siis 24. päivänä syyskuuta, jonka jälkeen seuraava, runsas kuukausi kului tiiviissä ja hyvässä sairaalahoidossa Helsingin Meilahdessa, Porvoossa ja Loviisassa. Tätä kirjoittaessani ole viettänyt jo toista vuorokautta kotiutettuna ja arkirutiineihin ensi askelia jälleen opettelevana ja voin vakuuttaa, että mistään helposta hommasta ei ole kysymys. Tiedän, että monella kohtalotoverilla on ollut hankalampaakin. Eli koettu aivoinfarkti on tuonut mukanaan mo-nenlaisia hankaluuksia muiden muassa puhekykyyn. Omat ongelmani kulminoituivat ensisijaisesti kävelykyvyn katoamiseen ja uudelleen opettelemiseen. Ja kiitos hoitohenkilökunnan sinnikkyyden ja taitavan ohjauksen jalat alkoivat sairaalaolosuhteissa sen verran toimia, että kotiuttaminenkin lopulta onnistui, mutta kun kotioloissa joutuu turvautumaan lähes joka tilanteessa apuvälineistöön rollaattoriin ja kyynärsauvoihin, toimiminen jopa tutussa ympäristössä on aika tavalla töksähtelevää ja joka tilanne on mietittävä aina erikseen, mihin jalkansa asettaa ja mistä kädellään ottaa tukea.

Ja harjoitukset jatkuvat ja monipuolistuvat. Edellisessä kirjoitelmassani kerroin, että isäni poistui tästä maailmasta juuri silloin, kun muistikapasiteettini edellä kerrotun sairastumisen takia oli kuta-kuinkin nollatasolla. Sairaalaympyröissä meni aika tämän kirjoittajan osalta myös isälle järjestetty muistotilaisuus, kun lääkäri katsoi, että lähes 500 km: matka Pohjanmaalle ei Piruparan toipumistaso huomioon ottaen ollut mahdollista. Nyt kun ylle merkitty on määrätty kotihoitoon, myös lääkäri antoi luvan matkustaa isäukon tänään perjantaina tapahtuvaan uurnanlaskutilaisuuteen. Matkarekvi-siittana toimii edellä mainittujen apuvälineiden lisäksi pyörätuoli, jonka sain hoitohenkilökunnan suosiollisella myötävaikutuksella lainaksi Loviisan Terveyskeskuksesta.

Tuollainen apuvälinerepertoaari voisi näin äkkiseltään ajatellen tarvita jopa omaa kuljetusvälineis-töä. Onneksi on avuliaita sukulaisia ja sisar miehensä kera tulivat noutamaan kovia kokeneen suku-laisensa paikanpäälle ja kun lupasivat vielä palauttaa ukon apuvälinevalikoimineen lähtöosoitteeseen, toiminee se omalta osaltaan harjaantumisena siinä pitkässä kuntouttamisprosessissa, joka Piruparalla on vielä edessä.