Surkuhupaisaa

Suomessa on kymmeniä vuosia ilmestynyt kirjasarja ”Poliisi kertoo”. On myös tehty televisio-ohjelmia samantyylisellä formaatilla. Niissä molemmissa idea on se, että poliisi esiintyy yleensä tarinan sankarina ja rosvot kuvataan typeriksi, yksikertaisiksi, virheitä tekeviksi idiooteiksi. Totuus – kuten aina – on tarinaa ihmeellisempää.
 

  Jos pelkästään niin kutsutun Ulvilan surmatapaukseen liittyvien tapahtumien ja Anneli Auerin rikosepäilyjen perusteella joutuisi arvioimaan suomalaisen poliisin ammattitaitoa ja kykyä selvittää rikoksia ja toisaalta suomalaisen oikeuslaitoksen valmiuksia hoitaa omaa tonttiaan oikeusvaltiossa, arvosanat eivät kumpaakaan viranomaista imartelisi. Jos kohta heti perään on todettava, että eivät nämä mainitut viranomaistahot muutenkaan mitään ylistyslauluja ole ansainneet, sen verran runsaasti selvittämättömiä tai edes selvitettäväksi otettavia rikoksia, tasavallassa tilastoidaan joka ikinen päivä. Oikeuslaitoksen suurin synti taas lienee se, että oikeustapaukset venyvät ja venyvät eikä juttuja saada päätökseen. Eikä tämä ole ainoastaan palstanpitäjän mutu-tuntumaa, vaan huomautuksia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta on Suomelle juuri ko. aiheesta tullut luvattoman paljon.
 

  Ja että kuva suomalaisesta oikeuskäytännöstä ja juttujen aikatauluista ei ainakaan paranisi, korkeat lainoppineet ovat suuressa viisaudessaan päättäneet, että kun edellä mainitusta Ulvilan surmasta on kulunut ”vasta” pikkuista vaille kuusi vuotta, asian käsittely on aloitettava alusta. Se tarkoittaa ensin käräjäoikeutta, sen jälkeen joku osapuoli takuuvarmasti valittaa hovioikeuteen eikä korkein oikeus voine tällaisessa tapauksessa evätä uutta valituslupaa, ellei halua väistää vastuuta. Näin ollen edessä on vuosia kestävä prosessi.
 

  Ja koko ajan syytetty – ja hovioikeuden jo kertaalleen vapauttama – Anneli Auer istuu tutkintavankeudessa. Ja, että farssi olisi täydellinen, juttuun on saatu sotkettua lisäjuonteita aina saatananpalvontaa myöten. Näin maallikko pohtii, mitä kulisseissa todellisuudessa tapahtuu?
 

  Ainakin Porin poliisin toiminta alittaa kaiken arvostelun Vaikka julkisuuteen ei ole annettu kuin murto-osa asiaan liittyvää tietoa, niin jo yksistään se, että tunnistajalle toimitetaan ennakolta jonkun tunnistettavan kuva – vaikka se kuinka kuuluisi sallittujen ja ehkä jopa poliisin normaalikäytäntöjen piiriin – on suorastaan pöyristyttävä.
 

Surkuhupaisa on pikkunätti sana, eikä millään muotoa kuvaa Ulvilan surmatutkinnan outoja ja kansalaisen oikeustajun kummeksumia piirteitä. Tämän kirjoittaja ei ole ainoa, jonka mieleen tulee sanonta: ”naurattaisi, jos ei itkettäisi”. On siinä käynnissä todellinen farssien farssi.