Kisa-ajatuksia

Lähes aina, olipa kysymyksessä olympiatasoiset urheilukisat kesä- tai talvilajeissa, kisapaikasta on löytynyt sanomista. Tällä kertaa Sotshiin on kohdistunut – jos mahdollista – tavallistakin enemmän kritiikkiä koko sen ajan, kun vuoden 2014 talviolympialaisten järjestäminen siellä on ollut tiedossa.

Myönnettävä on, että tämänkin kirjoittajalla on ollut sellainen käsitys, ainakin jostain 1970-luvulta lähtien, että Sotshi on ilmastonsa puolesta subtrooppinen, ensisijaisesti kesäisiin lomailu- ja auringonottotarpeisiin rakennettu keskus Mustanmeren rannalla. Sellaisten mielikuvien vallitessa lienee jopa luonnollista tai ainakin ymmärrettävää, että mielleyhtymien muodostaminen lumisiin talviurheiluolosuhteisiin ei välttämättä ole kovin yksinkertaista. Se, mitä tähän mennessä, muutaman kisapäivän aikana on saatu nähdä toki todistaa, että lunta, jäätä ja talvisia olosuhteita – ainakin kisatarpeisiin on olemassa. Myös se tiedetään, että hintaa kyseisen talviurheilukombinaatin rakentamiselle on kertynyt. Virallisesti esillä ollut summa on liikkunut 40 miljardin (40 000 000 000) euron tuntumassa. Se on rahasumma, joka sulkee tulevaisuudessa pois aika monen potentiaalisen kisajärjestäjän mahdollisuudet edes haaveilla olympialaisten järjestämisestä. Semminkin kun hintalappu yleensä aina on ollut edellisiä kisoja suurempi.

On väitetty, että jo pitkään olympiakisat olisivat olleet eri valtioiden välisiä mahtailutapahtumia, joissa urheilun ohella – tai jopa sijasta – esiteltäisiin järjestelyiden suuruutta ja mahtavuutta. Etenkin nyt järjestettävien Sotshin talviolympialaisten on väitetty olevan nimenomaan Venäjän presidentti Putinin pönötyskisat, joilla hän ilmentää paitsi Venäjän, myös omaa mahtiaan ja mahtavuuttaan. Mieleen tunkee väkisinkin ajatus, mitä mahtaisi ranskalainen paroni Pierre de Coubertin, jota pidetään nykyaikaisten olympialaisten ”isänä” sanoisi, jos nousisi hautansa uumenista katsomaan, minkälaisiksi pönötystapahtumiksi hänen alulle panemansa kisat ovat muodostuneet.

Latinankielistä sanontaa citius, altius, fortius eli nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin, pidetään olympialiikkeen tunnuslauseena ja jonka sanotaan olleen edellä mainitun paroni de Coubertin käsialaa. Se on luonnollisesti oivallinen motto maailman urheilevan nuorison noudatettavaksi. Se, onko pelkästään makuasia, kutsuuko olympialaisissa kilpailevia, keski-iältään lähes kolmekymppisiä henkilöitä urheilevaksi nuorisoksi, on tietenkin toinen juttu. Se kuitenkin ilmiönä näyttäisi vakiintuneen, että jos olympialaiset ovat valtioiden ja valtionpäämiesten pönötystapahtumia, niistä aikojen kuluessa on muodostunut myös erilaisten boikottien, protestien ja mielenilmausten kohteita, joissa urheilu on sivuroolissa.