TYÖN ILOA

Kautta aikojen on korostettu työn ja työnteon merkitystä. Työvoima on valtaosalle ihmiskunnasta ollut se ainoa pääoma ja vaihdon väline, jota vaihtamalla joko rahaksi tai muuksi hyödykkeeksi, ihmiset ovat kyenneet hankkimaan itselleen jokapäiväisen leipänsä ja muun elantonsa. Vasta työvoiman asiallinen hinnoittelu on antanut keskivertokansalaisille mahdollisuuden hankkia päivittäisen ravinnon lisäksi myös muuta elintasoa. Työn tekemisestä suoritetulla korvauksella on ollut siis valtaisa merkitys hyvinvoinnin kasvulle viimeksi kuluneen vuosisadan aikana.
Työn ja työnteon suurta merkitystä yhteiskunnan vauraudelle on viime aikoina taas korostettu erityisesti työn teettäjien toimesta. Palkanmaksun tärkeydestä samat tahot ovat olleet huomattavasti vaitonaisempia. Siitä on pääteltävissä, että työ ja työnteko merkitsevät vaurautta ja hyvinvointia nimenomaan työn teettäjille. Onhan selvää, että varsinaisen työn tekijän vauraus ja hyvinvointi riippuu ainoastaan maksetusta palkasta eli siitä hinnasta, millä hän työvoimaansa myy. Muista väitteistä huolimatta, maksetut verot ovat myös osa hyvinvointia.
On huomattava, että tässä nimenomaisessa yhteydessä en puhu työnantajista, koska antamisella ainakin Piruparka ymmärtää pyyteetöntä ja hyvästä tahdosta tapahtuvaa toimintaa, jonka ensisijaista motiivia (toisin kuin teettämistä), ei yleensä mielletä hyötymistarkoitukseksi.
Työn teettäjän rooli sen sijaan on paljon selkeämpi. Jopa heidän keskusjärjestönsä nimilyhenteen (TT) voisi helposti mieltää tarkoittavan nimenomaan työn teettäjää. Saadakseen hyötyä, työn teettäjä siis teettää työtä jollain toisella ja maksaa varsinaisen työn tekijälle osan saamastaan hyödystä – jos maksaa. Millä perusteella tuota hyötyä mitataan ja jaetaan ja missä suhteessa? Se on ikuisuuskysymys, jota yhdellä pakinapalstalla ei ratkaista.
En tiedä onko työnantajista puhuminen ainoastaan tapakysymys. Toisaalta sana antaminen kuulostaa huomattavasti humaanimmalta kuin sana teettäminen, josta hyvinkin helposti assosioituu mieleen jonkinasteinen hyväksikäyttö. Nykyisin työn teettäjän asenne yhä useimmin kuitenkin näyttää olevan se, että kun antaa työtä ei sen lisäksi enää tarvitse antaa palkkaa. Eli työltä on viety sen arvo vaihdon välineenä ja työ mielletään jopa työministeriössä ensisijaisesti mielenterveyttä ylläpitävänä terapiatoimintana.