Hajanaisia ajatelmia

Euroopan unionin yksi keskeisimmistä periaatteista on toteuttaa ihmisten ja tavaran ja toki myös palveluiden ja ehkä myös pääomien vapaata liikkumista alueellaan. Periaatteesta on monia hyötyjä, jos kohta myös haittoja ja jopa suoranaisia ongelmiakin on näyttäytynyt. Yhdeksi sellaiseksi näyttäisi muodostuneen Bulgariasta ja Romaniasta tulleet romanit, jotka Suomessa ovat niittäneet mainetta muiden muassa kerjäläisinä.

Sattui äskettäin silmään Verkkouutisissa ollut artikkeli, jossa kerrottiin Britanniaan tulleesta romanialaisesta, joka oli kertonut brittilehdelle, että sikäläinen sosiaaliturva tarkoittaa kutakuinkin samaa, kun romanialainen löytäisi säkillisen rahaa ja päättäisi pitää sen. Kyseinen mies ilmeisesti tiesi mistä puhui, sillä hänellä oli kokemusta kahdeksasta Euroopan unioniin kuuluvasta maasta – myös Suomesta, joissa hän oli toiminut lähinnä taskuvarkaana ja varkaana. Hän kertoi parantaneensa rikolliset tapansa, koska ei enää ole köyhä, kun voi elää kohtuullista elämää brittiläisten sosiaalietujen turvin.

En tunne brittiläistä, mahanmuuttajiin kohdistuvaa sosiaaliturvaa, mutta se lienee ”parempi”, kuin esimerkiksi Suomessa – lieneekö pitkällä siirtomaaisäntähistorialla jotain tekemistä asian kanssa? Kun meillä on epäilty, että sosiaalietuuksia jahtaava, niin kutsuttu ”etuturismi” kohdistuisi nimenomaan Suomeen, näyttää siltä, että esimerkiksi Britannia on sen suhteen huomattavasti houkuttelevampi maa.

Näitä hajanaisia ajatelmia pohtiessani, mieleen muistui aika lähes neljännesvuosisadan takaa tuolta 1990-luvun alkupuolelta. Tuolloin silloisen Neuvostoliiton hajoaminen oli ajankohtaista ja eräs yleisimmistä väittämistä oli, että Suomen itärajalla sijaitsi yksi maailman pisimmistä elintasokuiluista. Olettamus oli, että rajan avauduttua, itärajan takaa ryntäisi Suomeen valtavat määrät pakolaisia, koska Suomen sosiaaliturvan oletettiin houkuttelevan entisen Neuvostoliiton ”ryssänlimppua” järsineitä kansalaisia tänne lihapatojen ääreen. No, eipä heitä tullut, vaikka valmistauduttu oli. Myös tämän kirjoittaja – silloisten virkatehtäviensä vuoksi – istui kutsuttuna useammassakin seminaarissa ja neuvottelussa, missä näiden mahdollisten ”venäläispakolaisten” asioita käsiteltiin.

Siitä ajatus kulkee kuin itsestään kohti toteamusta, että eipä se Suomen sosiaaliturva lopulta niin kaksinen ole tai ole ollut, vaikka itsellemme aivan muuta uskottelemmekin. Ainakaan se ei houkutellut entisen Neuvostoliiton kansalaisia. Suomeen tietenkin muutti kohtalainen joukko ihmisiä itärajan takaa, mutta he tekivät sen presidentti Mauno Koiviston kutsusta, eikä heitä laskettu pakolaisiksi kuin etuturisteiksikaan, vaan heidät kategorioitiin paluumuuttajien statuksella.