Kuinka sitten kävikään?

Joskus, kun näyttöruutu ammottaa tyhjyyttään, eikä valoa kirjoitettavan tekstin aihepiiristä ajatteluelimessä pilkahda edes sen näyttöruudun vertaa, palstanpitäjälle on muodostunut jonkinlaiseksi tavaksi lueskella eri tiedotusvälineiden nettisivuja. Ja kuinka ollakaan, joskus aihelmaa tekstiin alkaa vähitellen jopa muotoutua.

Tällä kertaa silmään sattui Kauppalehden verkkolehti kuluvan kuun alkupuolelta. Siinä muisteltiin ”menneitä” eli niin kutsuttua Maastrichtin sopimusta ja sen ehtoja parinkymmenen vuoden takaa ja todettiin, että jos noita ehtoja olisi noudatettu, Eurooppa ei olisi nykykriisissä. Muistelu osui – ilmeisen tarkoituksella – todella sopivaan ajankohtaan. Kamppailevathan euromaat ennen kokemattomassa tilanteessa ensisijaisesti Kreikan alkuun panemana. Ja josta helvetillisestä tilanteesta on muodostumassa koko Eurooppaa ja sen tulevaisuutta koetteleva kriisi pitkäksi aikaa. Siitä eroon pääsy tulee kaiken aikaa entistä hankalammaksi ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä työläämmäksi tilanne näyttää muuttuvan.

Tuossa eteeni sattuneessa tekstissä muistutettiin siis tavoitteista, jotka asetettiin EMU -jäsenyyden ehdoiksi. Ne olivat:
1) Budjettialijäämä saa olla korkeintaan kolme prosenttia bruttokansantuotteesta.
2) Valtionvelkaa saa olla enintään 60 prosenttia bruttokansantuotteesta
3) Inflaatio saa olla enintään 1,5 prosenttiyksikköä korkeampi, kuin kolmen alimman inflaation maan keskiarvo.
4) Pitkät markkinakorot saavat ylittää vain kahdella prosenttiyksiköllä kolmen alimman inflaation maan pitkien korkojen keskiarvon.

Kun edellä lueteltuja ehtoja verrattiin nykypäivään, kylmäkiskoinen arvio oli, että yksikään nykyisestä 17 euromaasta ei noilla ehdoilla pääsisi euromaaksi. Tämä on tyydytyksellä havaittu ruotsalaisessa verkkolehdessä. Ilmankos samainen lähde – jopa ilkkuen – kertoo, että nimenomaan Ruotsi läpäisisi edellä mainitut euromaaksi pääsemisen ehdot kirkkaasti.

No ei Suomikaan kaikkein heikoimmalla olisi matkassa. Se näet – yhdessä Saksan, Maltan ja Slovakian kanssa – kuuluisi ryhmään, joka täyttäisi kolme neljästä edellä mainitusta kriteeristä. Sanomattakin lienee selvää, että Kreikka ei täyttäisi niistä ainuttakaan.

Ottamatta maallikkona kantaa siihen, kuinka oikeita tai toisaalta mahdollisesti vääriä, edellä olevat arviointiperusteet ovat lähtökohtaisesti olleet. Ne ovat kuitenkin niitä, jotka euro-maat aikoinaan toimiensa ohjeistukseksi hyväksyivät. Niiden tiukka ja kirjaimellinen noudattaminen olisi säästänyt Euroopan ainakin nykyisenlaiselta kurimukselta. Noudattamatta jättämisestä ei voi syyttää yksin Kreikkaa ja jopa isojen euromaiden lipsuminen säännöistä kaatuu vielä veronmaksajien niskaan.