Ojasta allikkoon

Kreikalta vaadittavat vakuudet ovat olleet pitkään otsikoissa. Jyrki Katainen oli jo edellisen hallituksen valtiovarainministerinä ajamassa niitä ja demarit kehittelivät aiheesta jopa vaalilupauksen ja hallituskysymyksen. Periaatteessa on toki kunnioitettavaa, että vastaa huutoonsa ja pitää kiinni kansalle vaaleissa annetuistaan lupauksista, mutta ovatko nyt saadut Kreikka-vakuudet lähelläkään niitä mielikuvia, joita kansalaisille vaaleissa ja hallitusneuvotteluiden yhteydessä vakuusvaatimuksista syntyi?

Olettaisi, tai ainakin toivoisi, että tässä historiallisessa tilanteessa voisi suomalaisena yhtyä pääministeri Kataisen ja valtiovarainministeri Urpilaisen iloon, jota he ainakin julkisesti osoittivat, kun ottivat kantaa saavutettuun lopputulokseen. Saihan Suomi läpi Kreikan lainoille vaatimansa vakuudet. Syystä tai toisesta, näin ei kuitenkaan ole. Minkäänlaisia tyytyväisyyden ilmauksia – mistään riemusta puhumattakaan – ei ole havaittavissa.

En tiedä kuinka moni keskiverto kadunmies, jonkalaiseksi myös Piruparka itsensä kokee, on selvillä ja ymmärtää kaiken sen, mitä nyt aikaansaatu vakuussopimus pitää sisällään. Itse myönnän, että sen enempää lehdistön, kuin televisionkaan julkistamat selvitykset eivät sellaisenaan uponneet tajuntaan, saati että olisivat vakuuttaneet kysymyksen olevan jostain muusta, kuin pään seinään hakkaamisesta. No, 880 miljoonan euron vakuudet ovat toki paljon rahaa, mutta hinta, jonka Suomi siitä joutuu maksamaan on niin kova, että yksikään muu maa ei ole valmis vastaavaan. Lisäksi järjestelyn onnistuminen edellyttää (muiden muassa), että Suomen luottoluokituatiedot pysyvät jatkossa korkeimmalla mahdollisella tasolla. Hyvä tietenkin, jos pysyvät, mutta nykyisinä aikoina, kun jopa amerikklaisten vastaavia tietoja pudotetaan, mikään ei ole varmaa. Joten pullisteluun ei ole varaa.

Eräs syy suoranaiseen pessimismiin johtunee myös siitä, että euroryhmän puheenjohtaja Jean-Claude Junckerilla – esitellessään vakuussopimusta vahingonilosta hekottelevalle yleisölle – oli itselläänkin suoranaisia vaikeuksia pitää kasvonilmeet peruslukemilla. Niin hauskaa hänellä näytti Suomen kustannuksella olevan. Kun oma komissaarimme Olli Rehn vielä vieressä virnistellen peesasi ehdottamalla vakausrahaston johtajalle taloustieteen Nobel-palkintoa, kun oli kyennyt rakentamaan suomalaisten vaatiman ja heitä tyydyttävän ratkaisun, ei ihme, että tunnelmat ovat vähintäänkin alamaissa.

Ainahan toki voi toivoa, että apatian syy on se, että kadunmiehen talousosaaminen ei riitä ymmärtämään korkeampaa matematiikkaa ja että Suomesta löytyy sellaisia talousguruja, jotka tietävät ja osaavat laskea paremmin kuin talousihmiset muualla Euroopassa. Se kuitenkin lienee toiveajattelua, jonka varaan ei yleensäkään kovin paljon kannata laskea. Toisin sanoen, tässä ei ennustajalahjoja tarvita, kun voi sanoa, että mitään hyvää ei Suomella ja suomalaisilla ole odotettavissa. Ojasta ollaan melkoista vauhtia menossa kohti allikkoa.