KESKUSTELU – VAI LUENTOTILAISUUS

Kun eduskunta äänesti lisäydinvoimasta, paikalla oli tasan 200 kansanedustajaa, eli koko vahvuus. Kaikki olivat saaneet yksityiset ja muutkin menonsa järjestettyä niin, että kykenivät olemaan työpaikallaan työaikana. Vastaavasta saavutuksesta ts. täydestä osanottajamäärästä lienee kulunut jo useammat valtiopäivät.
Tarkastelijan tehtäväksi jää enää pohdiskella, tekivätkö he sen siksi, että kerrankin kokivat teke-vänsä tärkeää ja merkittävää työtä. Saihan jokainen ihan itse henkilökohtaisesti ja omantuntonsa mukaan, kuultuaan satoja asiantuntijoita, päättää kumpaa nappulaa he kahdesta vaihtoehdosta pai-navat. Vai oliko sittenkin, jälleen kerran, menossa äänestäjille tarkoitettu esitys, jonka loppunäytös huipentui varsinaiseen äänestykseen lisäydinvoimasta.
*
Kun eduskunnassa käsitellään asioita, sitä kutsutaan ”keskusteluksi”. Yksi viime aikojen ”keskus-telluimmista” asioista on ollut lisäydinvoima. Sana ”keskustelu” esiintyy lainausmerkeissä siitä yksinkertaisesta syystä, että tällaisen maakunnallisen tarkastelijan ymmärryksessä keskustelulla ja luennon pitämisellä on vissi ero. Kun eduskunta ”keskustelee”, (oli kysymys sitten lisäydinvoimasta tai mistä hyvänsä), en ainakaan minä ole havainnut juurikaan piirteitä, joita voisi kutsua keskuste-luksi. Vuorotellen kansanedustajat pitivät oman, asiaa koskevan luentonsa. Monet näistä edustajista ”keskustelevat” suoraan paperista lukien ja sen verran takellellen, että herää väistämättä kysymys, onko sisälukuharjoitukset jostain syystä jääneet väliin.
Aina aika ajoin joutuu ihmettelemään kenen kuultavaksi kansanedustajien, keskusteluiksi kutsu-mansa luentotilaisuudet on tarkoitettu. Itse olen täysin vakuuttunut, että kukaan kansanedustajista tuskin huomaisi, vaikka sama puheenvuoroksi mainittu ”luentopaperi” esitettäisiin useampaan ker-taan. Sen verran vähän edustajat kollegoitaan kuuntelevat. Tai ehkä näillä keskustelu / luennoilla ei olekaan mitään tekemistä lainsäädäntötyön ja päätöksenteon kanssa, vaan ne on tarkoitettu näyt-teeksi paikalla oleville tiedotusvälineille, joiden välityksellä on mahdollisuus päästä ”arvokkaine” mielipiteineen paistattelemaan julkisuuden valokeilassa ehkä jopa otsikoissa.
Ainoat keskusteluun viittaavat seikat eduskunnan istunnoissa – niin koomiselta kun se kuulostaa-kin – ovat yleensä asiattomiksi katsotut välihuudot ja –huomautukset. Ne ovat ainoana osoituksena, että joku edes kuuntelee ”luennon / puheenvuoron” pitäjää.