Sopivat vai pätevät?

Suomalaisen ja todennäköisesti myös muidenkin maiden poliittisten tehtävänimitysten ongelmana on ja tullee myös jatkossa olemaan se, onko kyseiseen tehtävään tarjolla oleva henkilö tarpeeksi pätevä, vai perustuuko hänen mahdollinen valintansa pelkästään sopivuuteen?

Äskettäin uutisoitiin tieto, jonka mukaan pääministerivaihdoksen yhteydessä nimitetyt uudet kokoomusministerit eivät pätevyytensä osalta vakuuttaisi suomalaisia ja olisivatkin näin ollen valittu tehtäviinsä ensisijaisesti sopivuutensa perusteella. Kaikkein vähiten luottamuksesta pääsi nauttimaan uusi maa- ja metsätalousministeri Petteri Orpo, joka tunnettiin aiemmin kokoomuksen eduskuntaryhmän johtajana. Kovin paljon paremmin ei pärjännyt uusi Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Lenita Toivakkakaan. Suurinta luottamusta pätevyyden osalta nautti uudeksi sosiaali- ja terveysministeriksi nimitetty Laura Räty, jonka pätevyyteen vaikutti se, että hän oli toiminut muutaman vuoden Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveystoimesta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana ja se, että hän on koulutukseltaan lääkäri. Kansanedustajakokemusta häneltä sen sijaan puuttuu.

En tiedä, onko aiheesta tehty tarkempaa tutkimusta, mutta tällaiselle – asioita sivusta seuraavalle – palstanpitäjälle on muodostunut sellainen näppituntuma, että henkilöiden pätevyyksiin eri tehtävävalinnoissa kiinnitetään nykyisin huomattavasti enemmän huomiota, kuin joskus aiemmin. Siitä huolimatta poliittisia virkanimityksiä edelleen esiintyy ja ”sulle – mulle” periaate toimii vielä monissa tilanteissa. Samoin monet tehtävät ovat nimetty jo lähtökohtaisesti jonkin puolueen kiintiöön kuuluvaksi, jolloin muita puolueita mahdollisesti edustavat pätevätkään henkilöt eivät edes hae kyseisiä tehtäviä.

Vaikka kehitystä on tapahtunut ja pätevyydelle – toivottavasti – annetaan yhä useimmin sille kuuluva merkitys, vielä on myös vallalla vanhoja, kieroutuneita luuloja ja oletuksia, että esimerkiksi kansanedustajana hankittu kokemus pätevöittäisi henkilön hoitamaan mitä tahansa huippuvirkaa. Vielä joitain vuosia sitten maaherrojen virat tasattiin eri puolueiden kesken ja maaherra-nimityksiä jaettiin ansioituneille ja pitkäaikaisille kansanedustajille palkkioksi nöyrästä palveluksesta. Maaherrat läänien johdosta hävisivät, mutta – ainakin jonkinlaista – palkitsemistarvetta lienee edelleen, joten sopivuudella tullee olemeen jatkossakin varsin vahva asema, jos sitä vertaa pätevyyteen.

Aina ei kysymys ole palkitsemisesta. Edellä mainituissa kokoomuksen ministerivalinnoissa on painotettu sitä, että kokoomus tarvitsee (ministeritehtävissä) näkyviä henkilöitä ensi vuoden eduskuntavaaleja silmälläpitäen. Ilmeisesti siksi myös entinen maa- ja metsätalousministeri Jari Koskinen joutui väistymään. Hän kun ei tiettävästi ollut lähdössä eduskuntavaaliehdokkaaksi.