Toimenkuva selkenee

Tasavallan presidentin valtaoikeudet, jotka aikoinaan – eli vielä Kekkosen aikana – olivat keskeinen, ellei peräti keskeisin, osa presidentin toimenkuvaa, ovat hiipuneet lähes olemattomiin. Vaikka valtaa ja vallankäyttöä presidentin toimenkuvaan kuuluvana työkaluna ei enää juuri ole, ei valta sinänsä minnekään ole hävinnyt. Joku sitä käyttää ja tasavallan presidentin viran riisumisella vallankäytön kiusauksista, olikin tarkoitus vahvistaa parlamentarismia. Alkujaan ajatus oli kaunis ja perusteltukin. Käyttihän Kekkonen 25 vuotta kestäneellä presidenttikaudellaan virkaan kuuluvia – ja ehkä hieman kuulumattomiakin – valtaoikeuksia kohtalaisen vapaamuotoisesti.

Jonkinasteiseksi ongelmaksi on muodostunut, että mitä ”oikeita töitä” – paitsi kansakunnan keulakuvana kekkuloiminen – presidentille sitten kuuluu. Sisäpolitiikka niin kutsuttuine päivänpoliittisine osallistumisineen ja lähes kaikki siihen liittyvä, on karsittu tasavallan presidentin toimenkuvasta kutakuinkin kokonaan pois. Eurooppa ja EU ovat pääministerin heiniä. No, onhan maailmaa Euroopan ulkopuolellakin. On sanottu, että kyllä presidentillä työsarkaa ulkopolitiikkaa johtaessaan sen verran riittää, ettei tarvitse hävetä palkkaansa kuitatessaan.

Jonkinlainen ristiriita syntyy siitä, että kansakunnan vallankäyttäjistä tasavallan presidentti on ainoa, jonka kansa valitsee suoraan äänestämällä. Presidentin valtuutus tehtävään on siis suoraan kansalaisilta saatu. Vaikka ulkopolitiikan johtaminen on kansakunnan kannalta tärkeää ja arvokasta työtä, ongelma on siinä, onko se ainoa mandaatti, jonka kansalaiset haluavat päämiehelleen antaa.

Tasavallan presidentin valtaoikeuksien karsiminen alkoi yli 30 vuotta sitten. Tänä aikana on monta kertaa kysytty, että jokohan riittää? Jopa Mauno Koivisto, joka Kekkosen seuraajana ja tämän vallankäytön henkilökohtaisesti kokeneena, oli alun perin eturivissä karsimassa presidentin (silloin siis omia) valtaoikeuksiaan, oli äskettäin sitä mieltä, että presidentin valtaoikeuksien riisumisessa on menty jo liian pitkälle.

Myönnän, että niin kutsuttu arvojohtajuus, jota työsarkaa ehkä eniten on pyritty sovittamaan tasavallan presidentin toimenkuvan rungoksi, on ollut merkitykseltään ja sisällöltään tämän kirjoittajalle vähintäänkin epäselvä. Mutta jos se on tapa, jonka presidentti Sauli Niinistö näyttäisi ottaneen käyttöön, se näissä olosuhteissa – eli valtaoikeuksista riisutun tasavallan presidentin työkaluna – vaikuttaa hyvältä. Tasavallan presidentin arvovallalla ja kansalaisilta saadulla mandaatilla lausuttu mielipide tai vaikkapa ”ärähdys” ei voi olla vaikuttamatta päätöksentekijöihin. Olisikohan kansakunta saanut äänellään puhuvan isännän?