AJAN HAMMAS

Mikään ei ole ikuista ja ajan hammas vähintään näykkii tai sitten puree kunnolla kaikkea olemassa olevaa.
Vietettyäni viikon syntymäkotikaupungissani – aikoinaan Suomen aurinkoisimmaksikin paikkakunnaksi väitetyssä Vaasassa – tulin havainneeksi, että moni asia muuttuu. Edes tuo aurinkoisuus ei ollut sitä, mitä joskus ennen, vaan taivaallinen valonheitin esiintyi parhaimmillaan vasta lähtöpäivänä. Joko jättääkseen miellyttävän muiston tai sitten riemusta helottaen, kun pääsi taas kerran eroon eräästä vaasalaisiin juuriinsa jämähtäneestä ukkopahasta.
Lähes neljännesvuosisadan kestäneen ja edelleen jatkuvan vapaaehtoisen ”karkotukseni” aikana olen – vuosittaisten vierailujeni yhteydessä – ylläpitänyt näppituntumaa kotikontuuni ja sen ympäristössä tapahtuviin muutoksiin eli kovin suuriin ja yllätyksellisiin tapahtumiin en sillä sektorilla ole joutunut törmäämään, vaikka monet uudet asuinalueet koollaan ja runsaalla rakentamisellaan jaksavat hämmentää. Se on myös osoitus siitä, että ajan hammas, paitsi järsii, myös luo kaiken aikaa uutta kaluttavaa.
Sen sijaan vaivihkaiseen ja ehkä salakavalaankin ajan hampaan nakertamiseen havahduin taas kerran, kun 85 vuotta täyttäneen isäni kanssa, lounasretken yhteydessä tuli puheeksi tuttavien ja tervehdittävien harvalukuisuus.
Tehdessämme aterian päätteeksi vajaan tunnin mittaisen kävelylenkin kaupungin keskustassa, hän tervehti muutamaa harvalukuista tuttavaansa. Omalle kohdalleni sattui henkilö, joka näytti epämääräisesti tutulta. Mistä tuttuus johtui, se jäi epäselväksi. Isäni tapauksessaan, ikätovereidensa ystävä- ja tuttavapiirin harveneminen on ymmärrettävää ja hyväksyttävääkin. Ajan hammas on siinä suhteessa armoton. Itse jouduin ihmettelemään, minne ne ihmiset, joihin törmäsin, synnyinseudulla käydessäni tämän tästä vielä kymmenisen vuotta sitten, ovat kadonneet. Koko viikon kestäneen vierailuni aikana satuin nokatusten ehkä kymmenen entisen tuttavani kanssa.
Jos ajan hammas on harventanut tuttavapiiriä tai ainakin muuttanut sen muotoa ja ulkonäköä, on totuuden nimessä tunnustettava, että ei tuo kavala nakertaja ole jättänyt rauhaan Piruparkaakaan. Paino on viimeisen kymmenen vuoden aikana noussut parikymmentä kiloa, tukka on harmaantunut entisestään, eikä pärstävärkkikään taida olla yhtä siloposkinen kuin joskus nuorena miehenä. Eipä siis taida olla mikään ihme, että tuttavapiiri harvalukuistuu. Toisin sanoen, tässä taitaa olla käymässä samansuuntainen ilmiö kuin isoäidilleni aikoinaan, joka 100-vuotisyntymäpäivänään kertoi muistavansa etunimeltä tämän kirjoittajan oikein hyvin, mutta ihmetteli, kuka oli tuo harmaapartainen mies, joka oli tullut häntä onnittelemaan.