SUKSITELLEN

Joku on sanonut, että kilpahiihto oli aikoinaan maailman yksinkertaisin urheilulaji eli sen harrastamiseen ei tarvittu aivojen (mahdollisesti) tarjoamaa ajatuskapasiteettia lainkaan. Miksi näin? Siksi, että takavuosina kilpahiihtäjän urheilusuoritukseen riitti, kun ymmärsi selkään lyötäessä lähteä hiihtämään valmiiksi tehtyä latua niin kovaa kun jaksoi. Ja tajusi lopettaa, kun hartioille heitettiin huopa. Joka oli merkki siitä, että tehtävä oli suoritettu.
Noihin aikoihin ei tainnut olla juuri tylsempää seurattavaa kuin hiihtokilpailut. Ajatellaan nyt vaikkapa 50 km:n hiihtoa. Yleisö seurasi kovassa pakkasessa hiihtäjiä, jotka selkään lyömällä lähetettiin yksitellen matkaan kohti metsän siimestä. Siellä nuo urheilijat hiihtivät puusuksillaan, välillä mustikkasoppaa siemaillen, sitä valmiiksi tehtyä uraa pitkin, parhaimmillaankin tuollaiset kolme ja puoli tuntia. Kun ensimmäisen ja viimeisen lähtijän välillä aikaa saattoi kulua toista tuntia, voi vain arvailla yleisön innostuksen vaikutteita. Tuntikausien seisoskelu parinkymmenen asteen pakkaslukemissa, kuuluttajan välittämiä tietoja kuunnellen, ei kuulosta kovin fiksulta puuhalta.
Alkoholitarjoilu niin hiihto- kuin muissakin urheilutapahtumissa oli kielletty ja pannaan julistettu. Vaati yleisöltä – tuon arveluttavan fiksuusolettamuksen ohella – todella suomalaista sisua, kun kuumien makkaroiden ja pelkän mehun voimalla se jaksoi talvipakkasessa seistä maalialueella, näkemättä urheilijoista vilaustakaan, muuta kuin lähtö- ja maalintulotilanteissa. Urheiluhulluuttako? Mene ja tiedä! Mistä sitä maallikko kaikkien hulluuksien syvimpiä syövereitä ja muita olemuksia voisi tietää.
Televisio tietenkin vei ihmisiä kisapaikalta ruutujen ääreen. Kotisohvalla oli paitsi mukavampaa, myös selväpiirteisempää seurata kisoja, kun latujen varsille oli sijoitettu kameroita helpottamaan kisan etenemisen havainnointia. Ja tarjoilustakin sai päättää itse.
Nykyisin hiihdosta on tullut huomattavasti yleisömyönteisempää myös paikan päällä katseltuna, kun katsojilla on mahdollisuus seurata hiihtosuorituksia ja nähdä itse hiihtäjiä myös kisan kestäessä, kun kilpailumatkat hiihdetään lyhyemmin lenkein.
Onko yleisöystävällisyys muuttanut hiihdon yksinkertaisuuden monimutkaisuudeksi? Ennen sekä miehet, että naiset kisasivat viidessä hiihtomuodossa. Nykyisin ei aina tiedä, mikä kisa kaikista sprintti-, takaa-ajo- ja muista hiihdon osa-alueista ja niissä noudatettavista säännöistä on menossa.
Jos hiihdon harrastamiseen ja seurantaan lajina, kykeni aiemmin hieman yksinkertaisemmillakin eväillä, nykyisin jo sen tietäminen, mistä kisasta on kysymys, vaatii melkoista asiantuntemusta.