TYÖTÄ VAI VAPAA-AIKAA

Jo pitkään on ollut nähtävissä, että työnteon ja vapaa-ajan käsitteet ovat monien urheilu- ja liikuntaharrastusten piirissä päässeet hämärtymään. Vielä muutama vuosikymmen sitten urheiluharrastus voitiin täysin yksiselitteisesti määritellä vapaa-aikaan kuuluvaksi. Urheiluseurat kokosivat samaan lajiin viehättyneitä ja siitä kiinnostuneita yhteisen harrastuksen pariin. Osa ihmisistä harrasti urheilua ja liikuntaa, osa siihen liittyvää järjestötoimintaa.
Ammattimaisesti urheilua harrastavia (joita toki tiedettiin olevan) todennäköisesti hieman kadehdittiin, mutta ainakin virallisesti nämä tuomittiin ja heitä pidettiin jopa jalon toiminnan häpeäpilkkuina, jotka hankkivat toiminnallaan ylimääräistä kilpailuetua muuten rehtinä ja rehellisenä pidettyyn toimintaan. Kuten sanottu, tiedossa oli, että monet silloisen Neuvostoliiton ja muidenkin itäiseen järjestelmään kuuluvien maiden, ammatiltaan sotilaiksi ilmoitetut, urheilijat ”harrastivat” jo tuolloin urheilua päätyökseen. Mistään valtaisista palkkasummista ei puhuttu ja tuskin sellaisia maksettiinkaan.
Näin ei enää ole. Yhä useampi urheiluseura on muuttunut tulosta tekeväksi yritykseksi, jota johtaa ammattimaisia liiketoimintaperiaatteita noudattava toimitusjohtaja. Jos vanhemmilla aluksi on ehkä ollutkin tarve lastensa kautta toteuttaa omat epäonnistumisensa urheilijana, he hyvin pian huomaavat, että tulosten tekemistä ja menestymistä ei tarvita kilvoitteluun, vaan näytöksi heidän omien päämääriensä toteuttamiselle. Toisin sanoen, jälkikasvun tulevaisuuteen huippupalkattuna urheilun ammattilaisena. Vaikka asiasta ääneen tuskin puhutaan, Piruparka on antanut itselleen kertoa, että monen vanhemman toiminta ei olisikaan yksinomaan epäitsekästä, vaan ainakin osa toivoo oman jälkikasvunsa eläkkeelle pääsyä ehkä 35-vuotiaana miljonäärinä, jolloin harva vanhempi vielä olisi ikäloppu itsekään ja pääsisi lastensa myötävaikutuksella nauttimaan toimiensa toteutumisesta!!!
On myös huomattava, että yhä useammin yrityksiksi muodostuneille urheiluseuroille varsinaiset tuloksen tekijät eli urheilijat ja valmentajat, ovat puhdasta kauppatavaraa, joita myydään ja ostetaan tähtitieteellisillä summilla. Ihmiskaupasta ei tietenkään ole kysymys. Toimitaanhan urheilun parissa. Ja välitystehtäviä hoitavia managereita – jotka ottavat oman osansa kaupankäynnistä – ei tietenkään voi verrata sutenööreihin.