Elämää demarileirissä

Kun SDP valitsi puoluekokouksessaan viikonloppuna itselleen Antti Rinteestä uuden puheenjohtajan, moni demarihistoriaan perehtynyt taisi miettiä ihan tosissaan: Toistaako historia itseään? Mielessä taisi olla vuosi 1957 eli ajankohta 57 vuotta sitten, kun puheenjohtajaäänestyksessä haastaja edellisen kerran voitti istuvan puheenjohtajan. Silloin voittajan nimi oli Väinö Tanner, joka palasi puolueen ohtoon ja väistymään joutui Emil Skog. Siitä oli seurauksena suomalaisen demarihistorian suurin hajaannus, jota TPSL -nimisenä kesti toistakymmentä vuotta. Oletettavaa kuitenkin on, että neljällätoista äänellä Rinteelle hävinneen Jutta Urpilaisen kannattajat tulevat hyväksymään Rinteen valinnan, vaikka tunteiden kerrottiin olleen aluksi hyvinkin pinnalla.

Jos historian henki leijaili demareiden puoluekokouksen yllä, historia ei tule jättämään uutta puheenjohtajaa jatkossakaan rauhaan. Ammattiliitto Pron puheenjohtajatehtävistä puoluejohtajaksi siirtyvä Rinne kun joutuu tilanteeseen, missä demareiden kannatus on historiansa alhaisimmalla tasolla eli runsaan 15 prosentin tuntumassa. Pirulliseen maailmankatsomukseen taipuvaisena, tämän kirjoittaja näkee tilanteen vähintäänkin tragikoomisena, sillä ilman kannatuslukemien laskua noihin mainittuihin prosenttimääriin, Rinteestä tuskin olisi leivottu demareille uutta puheenjohtajaa.

Kun hallituspuolueen puheenjohtaja vaihtuu, se varsin usein – ei toki aina – tarkoittaa sitä, että vaihtoa tulee tapahtumaan myös ministerinimissä. Jutta Urpilainen ilmoitti jo hyvissä ajoin ennen puolueen puheenjohtajan valintaa, että hän tulee väistymään valtiovarainministerin tehtävistä, mikäli ei tule valituksi. Antti Rinteeltä on kyselty kyselemästä päästyään, minkä ministerisalkun hän olisi valmis itselleen ottamaan. Mitään selvää vastausta kukaan ei ole saanut, vaan Rinne on ilmoittanut jättävänsä lopullisen päätöksen puolue-elinten tehtäväksi. Urpilaiselta vapautuva valtiovarainministerin salkku on kuitenkin hallituksen toiseksi painavin, jota puolueensa puheenjohtaja – ilman pätevää perustelua – tuskin voi jättää muiden hoidettavaksi. Toisaalta, se taloudellinen tilanne missä Suomi tänä päivänä on, edellyttää, että kaikki osaavimmat voimat olisi otettava käyttöön. Koska Jutta Urpilainen – kuten tuli todettua – on kieltäytynyt jatkosta, toiseksi paras ratkaisu eittämättä olisi, että eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma siirtyisi, aiemman kokemuksensa perusteella, valtiovarainministeriksi. Lauri Ihalainen – niin pätevä ja suosittu työministeri kun onkin – siirtyisi rivikansanedustajaksi, sillä perusteella, että tuskin enää pyrkii eduskuntaan enää seuraavalla vaalikaudella. Antti Rinne ottaisi entisenä ay-johtajana työministerin salkun ja Jutta Urpilaisesta tulisi eduskunnan puhemies. Nähtäväksi jää.