Suomettumisen paluu

Sanalla suomettuminen (finnlandisierung) on näin suomalaisittain vähintäänkin pahantuntuinen kaiku. Me suuret ikäluokat ja sitä vanhemmat muistamme, kuinka saksalaislehdistö joskus 1960–70-lukujen vaihteessa alkoi käyttää sanaa, kun haluttiin kuvata isomman ja voimakkaamman valtion vaikutusta pienemmän naapurimaan asioihin. Vaikka saksalaislehdistössä suomettumisella tarkoitettiinkin liian neuvostomyönteiseksi koettua ulkopolitiikkaa Saksassa, jotkut suomalaiset kiskaisivat oitis herneen nenäänsä moisesta vertauksesta Suomeen. He mitä ilmeisimmin kokivat loukkaavana sen, että Kekkosen johtamaa Suomen virallista ulkopolitiikkaa, jossa kysymys oli ”taitavasta ja harkitusta” diplomatiasta jolla maamme hoiti suhteitaan itäiseen naapuriinsa, kuvattiin sellaiseksi poliittiseksi kehitykseksi, jossa pieni demokraattinen maa alistuu suuremman, totalitaarisen naapurivaltion tahtoon. Ihan pieni ei ollut kuitenkaan sekään joukko, jonka mielestä suomettumisessa oli vinha perä ja juuri tämä joukko saattoi kokea Suomen virallisen ulkopolitiikan suoranaisena neuvostonuoleskeluna. Yhtä kaikki – suomettuminen kuulostaa ilkeäntuntuiselta sanalta edelleen.

Aika kului, Neuvostoliitto hajosi ja YYA-sopimus purettiin. Suomi liittyi Euroopan unioniin eikä suomettumisesta juurikaan enää puhuttu, paitsi silloin, kun jotkut ”irvileuat” aika-ajoin olivat näkevinään Suomen EU-suhtautumisessa samanlaisia suomettumispiirteitä kun aikoinaan suhteessa Neuvostoliittoon.

Jostain historian naftaliinista sana suomettuminen kuitenkin putkahti äskettäin esiin. Euroopan unionin, Venäjän ja Yhdysvaltojen suhteita piinaavaan, niin kutsuttuun Ukrainan kriisiin on jo jonkin aikaa yritetty etsiä jonkinlaista järkevää ratkaisua, johon kaikki osapuolet – kasvojaan menettämättä – voisivat suostua. Nyt näyttäisi siltä, että ratkaisuksi oltaisiin kehittelemässä jonkinlaista Ukrainan suomettumista tai peräti toisten toimesta suomettamista. Sikäli kun olen ymmärtänyt, kyseistä ratkaisumallia Ukrainan tilanteeseen hellitään nimenomaan Yhdysvalloissa.

Jossain on väitetty, että juuri tuollaista puolueetonta ja liittoutumatonta eli suomettunutta Ukrainaa herra Putin juuri haluaakin ja jos Yhdysvallat ja EU sitä hänelle esittäisivät, hän voisi – ehkä jonkin aikaa jopa harkittuaan – olla suostuvinaan, jolloin ratkaisu voitaisiin katsoa länsimaiden saavuttamaksi voitoksi, johon Venäjä ”armollisesti” myöntyisi. Kansainvälinen diplomatia on monimutkaista puuhastelua, siinä paikallislehden palstanpitäjä voi vaan huuli hämmästyksestä pyöreänä seurata tilannetta.

Suomettuminen, joka suomalaisittain edelleen kuulostaa pahaenteiseltä, näyttää kuitenkin tekevän uutta tulemista. En kuitenkaan lähtisi veikkaamaan onnistumista. Ei suomettuminen ihan niin yksinkertainen asia kuitenkaan ole.