Kahdesta pahasta

Suomen presidentinvaalin jatkuessa toisella kierrokselle, moni kansalainen on tilanteessa, johon ei välttämättä ole varautunut. Useat suomalaiset ovat varsin ristiriitaisissa tunnelmissa, kun joutuvat punnitsemaan kahden pahan vaihtoehtoa. Eikä kenenkään tarvitse ihmetellä, saati paheksua, jos – tai paremminkin kun – yllättävän moni miettii, lähteekö äänestämään toisella kierroksella lainkaan.

Vastakkain on kaksi EU-orientoitunutta, oikeistolaisuuteen sitoutunutta ehdokasta pääkaupunkiseudulta. Emopuolue kokoomuksen ehdokas Sauli Niinistö – kaikesta sumutuksesta ja peittelystä huolimatta – edustaa monien äänestäjien mielissä perinteisiä pääoma- ja työnantajapiirejä. Jotka tahot – sivumennen sanoen – ovat julkaistujen tietojen mukaan myös innokkaasti ja varsin runsaskätisesti olleet rahoittamassa ehdokkaansa vaalikampanjaa.

Kun Niinistön niin sanotuksi ”vastavoimaksi” ensimmäisen äänestyskierroksen jälkeen valikoitui, usein myös kokoomuksen puisto-osastona tunnetun, vihreän liikkeen ehdokas Pekka Haavisto, sanomattakin lienee selvää, että ideologisia ja aatteellisesti määriteltäviä eroja näiden kahden pahan välillä, ei kovin helposti ole löydettävissä. Ellei sellaiseksi lasketa edellisen konservatiivisuutta ja jälkimmäisen hieman liberaalimpia asenteita.

Kumpikin herroista toki esiintyy sivistyneesti, mutta molemmat ovat mahdollisimman kaukana traditionaalisista duunareista ja etenkin ay-ihmisistä, perinteisestä Kepu-kansasta, pitkin laajaa suomenmaata nyt puhumattakaan. Heillä sulattelemista ainakin Pekka Haavistossa riittää. Natura-luonnonsuojeluohjelmasta muistetaan Haaviston kätten jälki. Haaviston seksuaalinen suuntautuminenkaan ei sekään liene ihan läpihuutojuttu – ainakaan kaikille. Eikä kehä kolmosen sisäpuolelle pesiytyneestä Niinistöstäkään taida tällä kertaa olla Kepu-kansan suosikiksi. Vaikka vasmmistovastaisuutta edustaakin.

Tälläkin palstalla on moneen kertaan todettu, että presidentinvaalissa on kysymys henkilövaalista, jossa puoluekannat eivät ole kaikkein näkyvimmässä roolissa. Siitä huolimatta näyttäisi siltä, että puoluepoliittisesti näissä vaaleissa vanha – jo 1936 alkunsa saanut ja erilaisia, kinkkisiäkin vaiheita aikojen saatossa kokenut punamultavaltius, ainakin presidenttiyden osalta, on ajettu sivuraiteelle. 55 vuotta eritasoista, mutta silti punamultaista presidentinvaltaa on tietysti pitkä rupeama, mutta 25 vuotta Kekkosen aikaa 30 vuotta demaripresidenttejä on aiheuttanut sen, että molemmat punamultatahot ovat nykytilanteessa ymmällään. Kun tuohon joukkoon lisätään vielä perussuomalaiset – jotka sivumennen sanoen taitavat olla juuriltaan samaa punamultasakkia – ymmällään olevien joukko vaan kasvaa. Kahden pahan välillä sen pienemmän pahan valitseminen ei välttämättä ole helppo tehtävä. Ennustankin äänestysprosentin laskua.