Tuhannes

Tässä on sitten tuhannes Piruparan teksti, joka julkaistaan Loviisan Sanomissa. Valtaosa niistä on ollut luettavissa lehden pääkirjoitussivulla. Aikaakin on kulunut. Runsaassa kymmenessä vuodessa eri aihepiirejä käsittelevät tekstit ovat saattaneet vihastuttaa tai jopa ihastuttaa lukijoita ja jos saamastani palautteesta mitään voi päätellä, molemmissa kategorioissa tulosta on syntynyt.

Etukäteisolettamus oli, että tätä kirjoittaessa mielen valtaisi jonkinlainen suuren urheilujuhlan tunnelma tai ainakin saavutetusta päämäärästä syntynyt tyytyväisyys. Olettamus oli väärä, sillä sellaisia tuntemuksia ei oikeastaan ole. Semminkin, kun muistaa, että kirjoittamisen alkuaikoina motiivina alun alkaen oli suorastaan työn välttely.

Kaikki kun sai alkunsa työvoimatoimiston järjestämältä työttömän työvoiman pakkokoulutuskurssilta. Kuvioon kuului, että jokaisen kurssilaisen oli hankittava itselleen määräajaksi palkaton työpaikka. Ja kukapa sitä kovin motivoituneena – mistään innostuksesta nyt puhumattakaan – lähtisi ilmaiseksi jakamaan omaa työpanostaan eli tekemään työtä jonkun toisen hyväksi ilman asianmukaista korvausta. Tällaisessa tilanteessa palkattomaksi työharjoitteluksi oli siis keksittävä jotain, normaalin palkkatyön lähtökohtia, mahdollisimman vähän turmelevaa puuhaa. Siinä tilanteessa kaksi kertaa viikossa ilmestyvän lehden pakinoitsijan pesti tuntui kohtuullisen vähän vaurioittavalta vaihtoehdolta.

Pakkokoulutus päättyi, mutta kirjoittaminen on jatkunut. Itse asiassa kirjoittamisesta on vuosien saatossa syntynyt jonkinlainen henkireikä, jonka kautta Piruparka on päässyt purkamaan pahimpia turhautumiaan ja ketutuksiaan jo sen verran aikaisessa vaiheessa, että vakavammat anarkismi-ilmiöt omalta kohdaltani ovat jääneet korkeintaan ajatusasteelle.

Usein esitetty kysymys on, että mistä palstanpitäjä repii kaikki aiheensa? Ei se aina ihan helppoa ole. Ympäröivä yhteiskunta, mitä moninaisimpine tapahtumineen ja ilmiöineen, antaa tietenkin sivusta seuraajalleen vinkkejä, joita voi pohtia ja ruotia ja muodostaa omaa kantansa tai tyytyä siihen, että arvioi ja arvostelee ainoastaan muiden näkemyksiä.

Parhaista tai ainakin mutkattomimmin syntyvistä tekstien teemoista, ovat kiistattomasti pitäneet huolta valtakunnan politiikan parissa hääräävät ihmiset. Entisille pääministereille – Lipponen ja Vanhanen – on tästä annettava erityinen kiitos. Etenkin Matti Vanhasen aika oli pakinoitsijalle erityisen antoisaa. Silloin aiheita saattoi olla jopa jonossa ja ihan tyrkylle asti.

Kirjoitteleminen on edelleen hauskaa ja usein vie mukanaan. Näin kohtalaisen tuoreena eläkeläisenä, kun kaikkea vapaa-aikaa ei vielä ole varattu muihin harrasteisiin, kirjoitusharrastusta olisi mahdollisuus jopa lisätä. Aika näyttää riittääkö kysyntää.