Ministeriongelmia vai ongelmaministereitä?

Jo aiemmin on Suomessa pohdittu, pitäisikö ministereiltä edellyttää muitakin pätevyysvaatimuksia, kuin rehelliseksi ja taitavaksi tunnettu henkilö ja syntyperäinen Suomen kansalaisuus. Vaatimus, joka koski oikeusministeriä ja vähintään yhtä toista hallituksen ministeriä, että näiden on omattava oikeusopillinen loppututkinto, kumottiin runsas kymmenen vuotta sitten. Näin ollen ministereille ei aseteta vaatimuksia koulutuksen, virkatutkinnon, sukupuolen, asuinpaikan tai uskonnon suhteen. Suomessa hallituksiin valikoituu yleensä puoluetoiminnassa pätevöityneitä henkilöitä. Käytäntö on, että suomalaisissa monipuoluehallituksissa kaikki poliittisesti herkät asiat neuvotellaan puolueiden kesken. Poliittisessa toiminnassa kannuksensa ansainnut puoluepeluri pärjää siinä monin verroin paremmin, kuin sisältöasiantuntija. On muistettava, että ministeri on hallituksessa puolueensa edustajana. Hän edustaa puolueensa tahtoa ja on sen toimeenpanon tärkein instrumentti.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että ministereiksi voi valikoitua – ainakin kansalaisten näkökulmasta – väärällä alalla toimivia henkilöitä. Takavuosilta Suomesta löytyy toistuvasti muiden muassa liikenneministereitä, joilla ei ole ollut ajokorttia ja muistaakseni kerran sen jälkeen, kun laki sen mahdollisti, Suomessa kokeiltiin myös oikeusministeriä, joka oli poliittisesti varsin ansioitunut, mutta ilman lainopillista koulutusta.

Näin ollen, armeijaa käymätön miespuolinen puolustusministeri ei ole joukossa mikään outolintu. Toki nokkosihottuman vuoksi vapautuksen saaneella puolustusministeri Carl Haglundilla on omasta hallinnonalastaan enemmän oppimista – kuten oli aikoinaan vastaavilla naispuolisilla puolustusministereillä Elisabeth Rehnillä ja Anneli Tainallakin – kun olisi jollain armeijan käyneellä. Olettaa sopii, että sen verran puolustusministeriön käytävillä liikuskelee virkapukuisia herroja, että ainakin arvomerkit on hyvä tunnistaa. Tietääkseni puolustusministerillä ei ole, edes rauhan aikana, asemaa armeijan johtamishierarkiassa, joten sekin helpottaa Haglundin asemaa, sillä edestä johtaminen, joka tunnetusti on ainoa tapa johtaa suomalaisia sotajoukkoja, edellyttäisi siirtymistä kirjoituspöydän äärestä ulkoilmaan, joka nokkosihottumaa potevalle lienee kutakuinkin vaikeaa.

Suomessa kulttuuriministeriä ei pidetä hallituksen keskeisimpänä ministerinä. Silti ongelmia myös sillä saralla on ollut. Taannoin eräs kulttuuriministeri myönsi valtionapua golf-seuralle, jossa hän itse oli osakkaana. Näin ollen Paavo Arkinmäki ei ole ensimmäinen kulttuuriministeri, jolla on taipumusta – lähinnä omalla läsnäolollaan – suosia niitä kulttuurimuotoja, joihin tuntee henkilökohtaista kiinnostusta.