Omantunnon kysymys
Suomalaisessa politiikassa puhutaan silloin tällöin omantunnon kysymyksistä. Silloin tarkoitetaan, että käsiteltävänä on sellaisia omantunnon kysymyksiä, jolloin myös hallituspuolueiden kansanedustajilla on mahdollisuus ”kuunnella” omaa omaatuntoaan, toisin sanoen toimia sen ymmärryksen mukaan, mikä heillä itsellään on oikeasta ja väärästä eikä äänestyksissä tarvitse noudattaa puolueen kantaa. Toisaalta kunkin kansanedustajan omatunto lienee ainoa kriteeri, joka laissa on määritelty tämän äänestyskäyttäytymisen toimintaohjeeksi.
En suoraan sanoen tiedä, kuinka usein kansanedustajat joutuvat, vai joutuvatko koskaan, nokatusten omatuntonsa kanssa ja pohtimaan toimiaan ja äänestyskäyttäytymistään silloin, kun vaikkapa hallituspuolueen edustajana joutuvat eduskunnassa äänestämään vastoin omaa oikeustajuaan eli omaatuntoaan. Aihetta saattaisi olla. Toimiminen omantunnon mukaan silloin, kun siihen ei erikseen ole annettu mahdollisuutta, saattaa koitua kansanedustajalle kohtalokkaaksi. Tästä viimeisin esimerkki on nykyhallituksen alkuajalta, kun kaksi vasemmistoliiton kansanedustajaa erotettiin muusta eduskuntaryhmästä, heidän äänestäessään vastoin hallituksen kantaa.
Viime päivinä on herättänyt monenlaista keskustelua se, kun kristillisdemokraattien puheenjohtaja ja sisäministeri Päivi Räsänen nimitti ministeriönsä uudeksi kansliapäälliköksi puolueensa eduskuntavaaliehdokkaana tunnetuksi tulleen Päivi Nergin. Voi kysyä, kuinka paljon nimityksessä näkyi ministerin omantunnon jälki? Eli, kuinka puhtaalla omallatunnolla virkanimitys on tehty? Tuskin kukaan – viimeksi Räsänen itse – edes väittää, ettei hän etukäteen olisi tiennyt, että sitä tullaan monilla tahoilla vahvasti epäilemään poliittiseksi nimitykseksi. Vaikka Räsänen on joutunut selittelemään selittelemästä päästyään ja kirkkain silmin pitämään jopa loukkaavina moisia epäilyjä, hän tuskin voi väittää, etteikö tähän virkanimitykseen liittyvät elementit ja ainekset kaikilta osiltaan täyttäisi juuri poliittisen nimityksen tunnusmerkit. Semminkin, kun epäilyt vellovat vahvoina, että Nerg nimityksellään olisi ohittanut jopa useamman, häntä pätevämmän virkaan pyrkineen hakijan.
Räsäsellä sisäministerinä oli tietysti täysi oikeus nimittää kansliapäällikökseen kenet haluaa. Siinä mielessä nimitystä tuskin voi kyseenalaistaa. Mutta kuinka on ministerin omantunnon kanssa? Jäikö joku kaivelemaan? No, Räsänen selvinnee helposti omantunnon kolkutuksistaan kohottamalla katseensa ja pyytämällä mielessään nöyrästi anteeksi. Tämän kirjoittaja kuitenkin tulee aina muistamaan Päivi Räsäsen ministerinä, joka omilla selittelyillään vei kaiken uskottavuuden suorittamaltaan virkanimitykseltä.