Ristivetoa vanhuspalveluissa

Moninapaisuudestaan huolimatta, kohtalaisen sopuisasti on tasavallan kuuden puolueen nykyhallitus selvinnyt tehtävästään ilman sen suurempia ristiriitoja tai kovin vakavia irtiottojakaan. Jokseenkin yksituumaisesti myös hallituksen piskuiset (apu)puolueet ovat sopeutuneet rooliinsa eivätkä pääpuolueet kokoomus tai demarit ole hekään – ainakaan julkisesti – toisiaan sen suuremmin nokitelleet. Ovatko pahemmin edes halunneet? Onko tilanteeseen tulossa muutos? Se jää nähtäväksi. Joka tapauksessa nimenomaan vanhuspalvelulaiksi kutsuttu lakipaketti ja siihen – lähinnä demareiden taholta vaaditut – henkilömitoitukset tulevat olemaan yksi syksyn kuumimmista puheenaiheista hallituksen piirissä. Ja – ainakin vielä tässä vaiheessa – näyttäisi siltä, että sen tiimoilta jonkinlaista ristivetoa hallituksen sisällä on mahdollista tai jopa todennäköistä saada aikaiseksi.

Jo pitkään peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson on vaatinut mainitun vanhuspalvelulain henkilömääriin kirjattavaksi sitovia minimimääriä, jolla hänen mukaansa voitaisiin taata vanhuksille tarvittava hoito ja jonka rikkomisesta seuraisi myös jonkinasteisia rangaistuksia.

Kokoomuksessa kannan määrittäminen ei ole ollut yhtä selkeää ja selväpiirteistä kuin sosialidemokraattien leirissä, jotka äskettäin eduskuntaryhmänsä kesäkokouksessa hyväksyivät vaatimuksen, että henkilöstömitoitukseen vaadittavat määrärahat on vahvistettava budjettiriihessä. Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen kanta eräässä televisiolausunnossa vaikutti silti kohtuullisen myönteiseltä sillä varauksella, että vanhuspalvelulakiin kirjatuilla henkilöstömitoituksilla ei saa vaarantaa muuta vanhusten hoitoa. Sen sijaan kuntaministeri Henna Virkkunen tuntuu olevan vähintään astetta jyrkemmällä kannalla. Hänen mielestään ”jonkin asian säätäminen laissa on vanhanaikainen tapa, mitä käytetään kun halutaan varmistaa jonkin asian laatu”. Virkkusen mielestä henkilöstömitoitus ei siis takaa vanhuksille hyvää hoitoa.

Tämän kirjoittaja ei ole hoito- tai hoiva-alan asiantuntija, eikä näin ollen kykene määrittelemään mikä on oikea tapa toimia. Se mikä yleisestä keskustelusta on jäänyt mieleen, on se, että kysymys on nimenomaan käsipareista, joita vanhustenhoidossa tarvittaisiin lisää. Ja niiden määrän varmistamiseen tietty henkilöstön minimimitoitus tuntuisi hyvinkin järkevältä toimelta. Aivan toinen asia on sitten se, että jos tarkkaan määritellään minimissään olevan hoitohenkilökunnan määrä hoidettavaa potilasta kohti, hyvää tarkoittavassa prosessissa kävisikin niin, että kyseisestä minimistä muodostuisi vallitseva maksimi. Eli henkilöstön minimimitoitusta alettaisiin käyttää vaadittavana henkilöstöstandardina, jota noudatetaan. Suo siellä vetelä täällä.