Väärin sovittu?

Suomea on aina pidetty sopimusyhteiskuntana. Joka tarkoittanee, että eri tahoilla tehtyjä sopimuksia yleensä kunnioitetaan ja ne koetaan sitovat tekijöitään. Käsitteellä tarkoitetaan usein myös sitä, että sopimuksiin päästään useimmin ilman riitoja tai painostusta ja joskus kaiketi myös sitä, että samaan sopimukseen yhtyvät hyvin monet tahot.

Suomalaiskansalliseen sopimushistoriaan ja -yhteiskunnan perinteeseen voitaneen katsoa kuuluvan myös se, että suomalaisiin on sopijaosapuolena kautta aikojen voinut luottaa. Aina ei ole tarvinnut olla edes nimiä paperissa. Pelkkä kädenpuristus sopimuksen sinetöimiseksi on usein ollut se ratkaisevin tekijä ja suomalaisen sana on pitänyt, vaikka kädenpuristusta virallisempaa hyväksyntää sopimuksella ei olisikaan.

Jo jonkin aikaa on, paitsi neuvottelupöydissä, myös julkisuudessa keskusteltu siitä, mistä kaikesta sovittiin työnantajien ja työntekijöiden keskenään vuosi sitten tekemässä, työehtoja koskevassa niin kutsutussa raamisopimuksessa. Kun tämän kirjoittaja, työmarkkina-asioista täysin sivussa olevana eläkeläisenä, on seurannut asioita median välityksellä, näytti ensin siltä, että työnantajaosapuolta kismittäisi ennen muuta kolmen päivän niin kutsuttu koulutusvapaa, joka Piruparan vaatimattoman ymmärryksen mukaan tarkoitti työntekijöille suotua mahdollisuutta ylläpitää omaa ammattitaitoaan ja -osaamistaan vuosittaisilla koulutusjaksoilla. Vähitellen on käynyt selväksi se, että työnantajan ketutuksen piirissä on muitakin raamisopimukseen kirjattuja asioita, joista tiettävästi ainakin yksi on niin kutsutun työttömyysputken poisto, jolla tulisi olemaan huomattava vaikutus siihen, minkälaisin äänenpainoin tullaan jatkossa keskustelemaan työurien pidentämisestä ja eläkeiän nostamisesta.

Kuten tuli mainittua, suomalaiseen sopimuskulttuuriin on kuulunut se, että sopimuksista pidetään kiinni – myös silloin, jos sopimukset ovat syystä tai toisesta ehkä kaduttaneet jälkeenpäin, eikä niitä yleensä ole lähdetty kovin heppoisin perustein avaamaan.

Nyt näyttää siltä, että koko raamisopimus harmittaisi työnantajaosapuolta. Ehkä siksi, että se olemukseltaan ja yleissitovuudeltaan muistuttaa liiaksi vanhaa tulopoliittista kokonaisratkaisua, josta työnantajataho on suureen ääneen ehdottomasti sanoutunut irti.

Suomalaisessa sopimusjärjestelmässä on aika heikoilla, jos sopimuksen purkamiseen tai sen kieltämiseen ei ole muita perusteita kun se, että tuli hyväksyttyä jotain, jonka huomasi virheeksi vasta jälkikäteen. Oliko kysymys suoranaisesta virheestä ja sen syystä vai ehkä seurauksesta, kun Mikko Pukkinen, joka ymmärtääkseni oli työnantajien pääneuvottelija raamisopimusta rakennettaessa, sai potkut EK:n toimitusjohtajan tehtävästä? Aika näyttää, jatkuuko sopimusyhteiskunnan perinne myös jatkossa.