KULTTUURIA LIIKENTEESEEN

Eletään taas sitä aikaa, jolloin suomalainen liikennekulttuuri puhuttaa. Kun nuoret miehet, nopeat autot, naiset ja näyttämisen halu yhdistetään vasta saatuun ajokorttiin eli vähäiseen ajokokemukseen ja vajavaiseen ajotaitoon, seurauksena saattaa olla rumaa jälkeä. Aina ei tarvita alkoholipitoisia nautintoaineitakaan. Helposti provosoituva ja/tai yllytyshulluuteen taipuvainen luonteenlaatu riittävät usein takaamaan huonon lopputuloksen. Jos tilanteisiin liittyy vielä noita mainittuja prosenttipitoisia juotaviakin, ennuste on todella huono.
Kovin pitkään ei nuorten miesten kaikkein riskialtein kausi tiettävästi kestä. Ajanjakson pituuskaan ei ole vakio. Viisaat väittävät kiivaimman vaiheen alkavan ajokortin saamisesta ja päättyvän pysyvähkön parisuhteen muodostumiseen. Tästä on päätelty, että tapahtumat tien päällä, joista usein on murheelliset seuraukset, ovatkin jäänteitä ihmissuvun muinaisista soidinmenoista. Näitä sitten urbanisoituneet sukukypsän iän saavuttaneet uroot toteuttavat – ehkä jopa vaistonvaraisesti – ainoalla tuntemallaan tavalla, jolla uskovat tekevänsä vaikutuksen vastakkaiseen sukupuoleen.
Samansuuntaisia tai ainakin edellisen vahvistavia tutkimuksia on esitetty viime aikoina myös naisten osalta. On väitetty kauniimman sukupuolen – pari-(pariutumis-) suhteeseen ryhtyessään – vaistomaisesti aina valitsevan jälkeläisilleen parhaat saatavilla olevat geenit. Mikäli näin on ja vasta nuorten miesten koheltaminen liikenteessä ja nimenomaan maanteillä toimiikin osana nykyaikaisia soidinmenoja, kovin paljon ei liene tehtävissä. Millään säännöillä, rajoituksilla, kielloilla tai muillakaan suomalaiskansallisen liikenneohjauksen perinteisillä menettelytavoilla tilannetta ei saada korjattua.
Luontoa, joka tikanpoikaa vetää puuhun, ei lainsäädännöllisin toimin ole hallittavissa. Rapatessa roiskuu ja sivalluksia syntyy – soitimellakin. Vanha, kyllästymiseenkin asti toistettu, hokema on, että tuore ajokortti on vasta lupa opetella ajotaitoja.
Takavuosina eräs sarkasmiin taipuvainen tuttava kertoi, että onnettomien sattumusten vuoksi hän aikoinaan joutui pitkähkön ajan ajelemaan ilman asianmukaista lisenssiä eli ajokorttia. Kun homman teki pääsääntöisesti vielä humalassa, joutui kiinnijäämismahdollisuuden minimoimiseksi aina huomioimaan muut tielläliikkujat ja noudattamaan tarkasti liikennesääntöjä. Tuolta ajalta sääntöjen mukaan ajamisesta juurtui hänelle sellainen tapa, että hän noudattaa sitä edelleen, vielä kortin saatuaankin ja selvin päin.
Edellinen ei kelpaa ohjeeksi, mutta osoittaa, omalla pilkallisella tavallaan, että vasta harjoittelun tuloksena syntyy myönteisiä rutiineja.