Aukko sivistyksessä
Antaakseen itsestään niin kutsutusti yleissivistyneen vaikutelman, ei tarvitse olla kaikkien alojen asiantuntija. Riittää, kunhan tietää useista ja ehkä juuri niistä tavallisimmin esillä olevista asioista sen verran, että on selvillä, mistä puhtaan ja kykenee ehkä sanomaan jopa omia näkemyksiään niistä. Toki tilanne aina paranee, mitä enemmän tuota tietämystä eri aloilta on tullut hankituksi.
Vaikka palstanpitäjä vuosien saatossa on tullut hankkineeksi monenlaista – usein jopa täysin turhaa ja tuskin koskaan käytännössä tarvittavaa – tietoa, aina joskus törmää tilanteeseen, missä joutuu huomaamaan totaalisen tietämättömyytensä eli jonkin tietyn tiedon mentävän aukon niin kutsutussa sivistyksessään.
En ole viherpeukalo, enkä ole koskaan tuntenut minkäänlaista mieltymystä multasormisten harrasteisiin. Ystävä- tai kaveripiirissäni ei ole koskaan harrastettu sen enempää hyöty- kuin koristekasvienkaan viljelyä ja muistan, että kasvien kerääminen, prässääminen ja niiden suomen- ja latinankielisten nimien ulkoa opetteleminen kouluaikana oli yksi vastenmielisempiä velvollisuuksia. Eikä välttämättä yksin siksi, että moiset velvoitteet tuntuivat häiritsevän kovasti kesäistä loma-ajan viettoa.
Muutama vuosi sitten havahduin tilanteeseen, jossa eräs sana alkoi vaivata, etten sanoisi suorastaan vainota minua. Oletin ensin, että oli keksitty jokin uusiosana, joka uutuuden viehätyksellään kiehtoi niin mediaa, kuin ihmisiäkin ja sen vuoksi sitä tunnuttiin käytettävän niin taajaan ja vähän joka tilanteessa. Tuo sana, jota en ymmärtääkseni koskaan aiemmin ollut kuullut saati, että olisi sitä koskaan itse käyttänyt omissa puheissani tai teksteissäni oli perenna. Kaveripiirini ei ollut muuttunut multasormisiksi viherpeukaloiksi, oma kiinnostukseni oli – jos mahdollista – vieläkin vähäisempää kaikenlaisia puutarhaharrasteita kohtaan, kuin aikaisemmin. Mutta jostain syystä perenna-sana tuntui hyökkäävän joka taholta suoraan silmille.
Luonnollisesti otin jo heti alkuvaiheessa selvää, mitä perenna-sana tarkoitta ja myös se selvisi, että kyse ei ollut mistään uusiosanasta, vaan monivuotisia (koriste)kasveja oli aina – tai ainakin jo varsin pitkään – kutsuttu perennoiksi.
Tuosta perenna-sanan löytymisestä on siis kulunut muutama vuosi. Enää perenna ei sanana tunnu tämän kirjoittajaa pahemmin vainoavan, mutta aina kun sanan jossain yhteydessä kuulen, muistuvat edellä kerrotut tapahtumat mieleen ja ihmettelen, voiko tosiaan olla niin, että aikaa kuluu 60 vuotta ja ihmisellä pysyy sivistyksessään niinkin tavallisen sanan, kuin perennan mentävä aukko. Vaikkei perenna suomenkielen yleisimpiä sanoja varmasti olekaan, ei kysymys suoranaisesta harvinaisuudesta sentään ole.