LUONNOLLISTA

Tämän kirjoittajaa ei ainakaan tekstiensä perusteella tai edes pahasta tahdosta, voitane syyttää profiloitumisesta erityisen toimeliaaksi luonnonsuojeluaatteen ylläpitäjäksi, mistään aktivismista nyt puhumattakaan. Suhde ympäröivään luontoon kuitenkin on mutkaton. Ohjeistuksena vanha neuvo: ”En parjaa enkä pauhaa, enkä riko luonnon rauhaa”. Käytännössä ja henkilökohtaisella tasolla se tarkoittaa, että pyrin pysymään mahdollisimman paljon asfalttipäällysteisillä teillä. Sivuun astuminen kun saattaa aiheuttaa nilkan nyrjähdyksiä.
Se ei luonnollisestikaan tarkoita totaalista välinpitämättömyyttä luontoa ja sen ilmiöitä kohtaan. Vuodenajat kuitenkin vaihtuvat ilman Piruparan aktiivista tarkkailua, eikä lintujen muuttoaikataulussa pysyminenkään edellytä erityistä havainnointitarvetta. Toisaalta esimerkiksi västäräkin ilmestymiseen – pihapiiriin pyrstöään keikuttelemaan – ei tarvittane spesifisiä huomiointiseremonioita. Sillä – tapahtuipa se sitten kuinka tarkkaan aikataulussaan tai viikkoa edellä taikka jäljessä – ei liene kovin suurta kansantaloudellista tai muutakaan merkitystä.
Harmiton harrastushan muuttolintujen ja muidenkin luonnossa tapahtuvien ilmiöiden seuraaminen on. Tässä päivänä muutamana yllätin jopa itseni huomioimasta kesäistä luontoa uteliaalla havainnolla, että mihin kaikki heinäsirkat ovat hävinneet? Ei ole kuulunut siritystä. Ensin tuli mieleen, että johtuisiko kenties sateisesta kesästä? Sitten ajatus eteni oivallukseen, että eipä ole tainnut kuulua viime eikä muutamina edellisinäkään kesinä. Seurasi ahaa-elämys! Tämänhän täytyy liittyä, elämän monilta muilta sektoreilta jo tutuksi tulleisiin ilmiöihin, joita ikälisiksi kutsutaan. Muistin näet joskus vuosia sitten lukeneeni aiheesta. Iän kertyessä, ihmisen kuuloaisti huononee tai ainakin muuttuu. Ensimmäisiä oireita on heinäsirkan sirityksen häviäminen aistittujen äänten kategoriasta. Kuulolaitteen hankkiminen heinäsirkan sirityksen kuulemiseksi ei ole ollut, eikä liene jatkossakaan kovin fiksua eikä ainakaan tarkoituksenmukaista. Tapahtunut vaan osoittaa, että luonto tekee tehtävänsä ja hoitaa hommansa ilman sen suurempia suojelu- tai aktivistitoimia.
Näitä ja muita luonnollisia ajatuksia pohtiessa, mieleen tulee väkisin viime aikojen uutiset kaupunkiympyröihin pyrkivistä city-karhuista. Säästynevätkö karhunkin nilkat nyrjähtelemättä asfalttiteillä? Tiedotusvälineiden kerrottua uutisia, että kaupunkialueille eksyneet pedot on poliisin toimesta jouduttu lopettamaan, ilmaisi eräs kaupunkilaisluonnonsuojelija kauhistuneen ja itkunsekaisen kommenttinsa: ”Pitikö ne ’nallukat’ nyt mennä tappamaan”. On se niin luonnollista – että!