PALUU – MUTTA MINNE?

Lauluntekijät ovat kautta aikojen harrastaneet – yleensä ilmeisen menestyksekkäästi -nostalgiasävytteisiä sanoituksia kaipuusta lapsuuteen, eiliseen, menneisyyteen tai ihan mihin vaan, mikä yleensä on ollutta ja mennyttä. Noissa sanoituksissa on muisteltu milloin lapsuuden pihamaita, milloin Karjalan kunnaita. Kaihoa koetaan Kuusamoon, kaipausta Kainuuseen tai ikävää Pohjanmaalle. Kun liian suuret ”cityt” alkavat ahdistaa, laulut kehottavat siirtämään kelloa taaksepäin ja palaamaan entiseen.
Kun Suomessa paikkakunnalta toiselle muuttaa vuosittain 200 000 – 300 000 ihmistä, on selvää, että sellaiseen joukkoon mahtuu paljon koti-ikävää ja uusilla paikkakunnilla yksinäisyyttäkin potevaa kansalaista. Lauluntekijät tai ehkä markkinamiehet ovat ajat sitten keksineet, että kaihomieliset, sentimentaalista nostalgiaa tihkuvat laulut tekevät tämän mollisävyisen kansan keskuudessa kiitettävästi kauppansa. Laulut ovat ajankulua ja viihdettä. Ja mitäpä väärää siinä on, jos laulut tuovat pientä lohtua, kun elämä uusissa ympyröissä oikein ahdistaa.
Viihde ja ajankulu ovat kuitenkin kaukana, kun – kaiketi lauluntekijöiden innoittamina – väestökatoa potevien alueiden kunnanisät ja -äidit (tai näiden kovalla rahalla palkkaamat konsultit) ovat oivaltaneet suomalaisten kaihomielisen koti-ikävän ja kaipuun juurilleen. Kilpailu muualla Suomessa tai kauempana maailmalla vaurastuneiden eläkeläisten ”sieluista” on ankaraa skabaa. Näitä – vielä hyväkuntoisia, mutta maksukykyisiä – työuransa päättäneitä seniori-kansalaisia suostutellaan paluumuuttajiksi mitä erilaisimmin houkutuksin ja viettelyksin. Ja aina joku muistojensa kera voimakkaasti elävä tarttuu tilaisuuteen.
Entä mikä sitten yhdistää ihmisen, ehkä vuosikymmenien takaiset muistot ”lapsuuden pihamaista” tähän päivään. Tämän kirjoittaja on sitä mieltä, että tuskin mikään. On verrattoman upeaa, kun ihmisellä on elettyä elämää ja koettuja kokemuksia. Miksi siis pitäisi pyrkiä elämään tai kokemaan niitä uudelleen. Kun ihmisen muistillakin on sellainen fiksu ominaisuus, että se suodattaa aikojen kuluessa suurimman osan ikävistä asioista pois mielestä, voidaan sanoa, että muistoissa olevaa menneisyyttä sellaisenaan ei edes ole – onko koskaan ollutkaan. On ainoastaan muistikuvia, jotka jokainen kokee omalla subjektiivisella tavallaan.
Kaikki sentimentaaliset houkutteet paluumuuttajan nostalgisesta paluusta juurilleen lapsuutensa maisemiin, herättää epätoivoisia odotuksia mahdollisuudesta kääntää kelloja taaksepäin ja pahimmillaan jopa toiveita uudesta nuoruudesta. Lapsuusystäviään paluumuuttaja kotikonnuillaan tuskin tapaa ja jos tapaakin, nämä mitä todennäköisimmin työntelevät rollaattoriaan kylänraitilla.