ERÄS JOULUAATTO

Jouluaatto lienee lasten mielestä aina ollut vuoden pisin päivä. Se oli sitä myös vuonna 1959, jolloin tämän kirjoittaja, saman pihapiirin muiden keskenkasvuisten kanssa, yritti keksiä tapaa, millä tavalla ajan saisi kulumaan iltaan asti.
Tuon pihapiirin muodostivat yhdeksän neljän perheen rivitaloa, jotka sijoittuivat Piruparan syntymäkotikonnuille aikana, jolloin suuret ikäluokat olivat siinä iässä, että jouluaaton nopea kuluminen iltaan, oli erinomaisen tärkeää. Tuona, vuoden 1959 jouluaattona oli – kuten jouluina aina ennen tapasi olla – runsaasti lunta. Keli oli muutenkin mitä mainioin lumilinnan rakentamiseen, jota ideaa lähdimme kahden toverini kera toteuttamaan.
Kovin pitkälle eivät rakennustoimet olleet edenneet, kun rakentajien lukumäärä oli noussut jo runsaaseen pariinkymmeneen ja lumilinnan seinät olivat kohonneet lähes parimetrisiksi ennen kuin jouluaatosta oli kulunut tuskin tuntiakaan.
Jollain sytytti, että rakennetaan lumilinnaan toinenkin kerros. Hetkinen. Kuinkas se tehdään? Runsaan parinkymmenen keskenkasvuisen joukkoon mahtuu jo jokunen insinöörin alkukin ja ilmeisesti jollain sellaisella säteili, että on tehtävä laudoista välipohja ja jatkettava seinien pystytystä. Läheinen rakennustyömaa oli hiljentynyt jouluksi, joten välipohjamateriaalia löytyi. Sieltä löytyivät myös ainekset tikkaisiin, joita tarvittiin toiseen kerrokseen pääsemiseksi, samoin kuin pitkiä lautoja vetoluiskaa varten, jota pitkin lumipalloja hinattiin toiseen kerrokseen.
Kun lumilinnan toinen kerros valmistui, oli pääasiallista rakennusmateriaalia pyöritelty koko rakennuspaikan ympäristö puhtaaksi ja lunta oli haalittu jo kauempaakin. Silti oli vielä valoisaa ja kun tekniikka oli selvillä ja hyväksi havaittu, ei muuta kun jatkamaan rakennusprojektia ja pystyttämään vielä kolmattakin kerrosta.
Lumipalloja pyöriteltiin jo varsin etäällä, eikä palloista voinut tehdä kovin isoja, muuten rakentajien voimat eivät olisi riittäneet niiden kiskomiseen tornin kolmanteen kerrokseen asti. Se helpotti myös logistiikan järjestämistä eli pienempiä lumipalloja oli helpompi kuljettaa kelkoilla hieman kauempaakin.
Kuten arvata saattaa, me kolme, jotka aloitimme lumilinnan rakennusprojektin, olimme siirtyneet jo varsin varhaisessa vaiheessa työnjohdollisiin ja organisatorisiin tehtäviin. Tytöt, joita rakentajajoukossa oli ainakin kolmannes, eivät pyrkineet johtotehtäviin, vaan tekivät kiltisti sen, mitä käskettiin.
Ei käynyt jouluaattona aika pitkäksi ja tuosta nuoren insinööritaidon mestarinäytteestä olivat perustukset jäljellä vielä silloinkin, kun lumi keväällä oli jo muualta ympäristöstä, ajat sitten sulanut.