Havaintoja maan tavoista
Sattuneesta syystä, Piruparka joutui tässä taannoin viettämään pari viikkoa, lääkäritkin ymmälle saaneen bakteerihyökkäyksen kohteena, tasavallan julkisen sairaanhoidon tohtoroitavana. Ajanjakso antoi tilaisuuden mielenkiintoisten havaintojen tekemiseen.
Kun sairaalan sekä hoitohenkilökunnasta, mutta myös potilasjoukosta löytyi maahanmuuttajataustaa, lähtökohdat niin maan, kuin muuttajienkin tapojen tarkkailuun olivat vähintään mielenkiintoiset. Seuraavassa pari otosta tuolta kahden viikon ajalta.
Ensimmäinen havainto maan tapojen noudattamisesta tuli tehtyä maahanmuuttajataustaisesta potilaasta. Kyseessä oli Suomen kansalainen, jonka juuret sijoittuivat Euroopan ja Aasian rajamaille. Sieltä lähtöisin oleva tapakulttuuri ja muiden muassa suvun merkitys tuli ilmi, kun vietimme muutaman päivän samassa potilashuoneessa.
Suomalaisessa sairaalajärjestelmässä maan tapana ovat noudatettavat vierailuajat (esim. klo 15.00–19.00) ja vaikka joustovaraa lieneekin, niitä pyrittäneen noudattamaan. Kun potilaan suku on suuri, johon puolison ohella kuuluu joukko tyttäriä, poikia vävyjä ja miniöitä, vierailut saattavat muodostua ongelmaksi. Kun suku katsoo oikeudekseen viettää aikaansa aikaisesta aamupäivästä yli iltayhdeksään potilashuoneessa, jossa on majoitettuna muitakin potilaita, maan tavat ovat koetuksella. Kun poistumiskehotuksista seurasi hoitohenkilökunnalle muistutuksia vieraiden ”oikeuksista” Suomen kansalaisina ja jopa rasismisyytöksiä tuli mieleen, kotouttajien ammattitaito ja työssään onnistuminen.
Ja sitten toinen havainto. Suomalainen hoitohenkilökunta on tunnetusti pätevää ja ammattitaitoista, joka vähäeleisesti, mutta silti asiantuntevasti hoitaa heille kuuluvia tehtäviä. Kun tähän suomalaiseen ammattitaitoiseen, mutta nöyrästi tehtäviinsä suhtautuvaan hoitajajoukkoon eksyy yksi venäläistaustainen sisar hento valkoinen, hän erottuu oitis joukosta.
Kerrottakoon, että työvuoroon saapuessaan tämä hymyilevä hoitaja heti huoneeseen astuessaan iloisena ilmoitti, että tulee tänään toimimaan meidän henkilökohtaisena lähihoitajanamme. Vaikutus, ehkä hieman apaattisessakin potilasjoukossa, näkyi välittömästi. Jopa yksi, vaikeasta sydänleikkauksesta toipuva, potilas intoutui kysymään, että ihanko vierihoitoa olisi odotettavissa. Vastaukseksi saadusta iloisesta naurusta päätellen, ainakaan seksuaalinen häirintä ei tullut ensimmäisenä mieleen tälle hoitajattarelle. Iloinen ja hyväntahtoinen suhtautuminen potilaisiin ei välttämättä ollut niin sanotusti maan tavan mukaista Suomessa, mutta positiivista ja tehokasta sen vaikutus oli. Eli eivät ihan kaikki maan tavat ole kiveen hakattuja – Suomessakaan.