MIES JA ÄÄNI

Yhtenä demokratian peruspilareista pidetään mies ja ääni periaatetta. Sen pitäisi – ainakin muodollisesti – taata sen, että henkilön yhteiskunnallisella asemalla, taloudellisilla tekijöillä, vaikutusvaltaisilla ystävillä tai millään muullakaan seikalla ei saisi olla merkitystä silloin, kun ihmiset ovat pyrkimässä vallan kahvaan ja kammareihin.
Varsin yleisesti ajatellaan myös niin, että ääniä saatuaan ja valituksi tultuaan, henkilöt siellä vallan kammareissa ajavat valitsijoidensa asiaa. Mies ja ääni-järjestelmän oletetaan antavan jokaiselle tässä suhteessa samanlaiset mahdollisuudet vaikuttaa tehtäviin päätöksiin. Päinvastoin, kuin tuo yleinen oletus, vallan kahvaan valitut eivät ensisijaisesti aja äänestäjiensä näkemysten mukaisia asioita – jo ihan siitäkin syystä, että eivät tiedä, mitä nämä näkemykset ovat. Mitä ja kenen asioita he sitten ajavat? Puolueet ovat avainasemassa ja vaikka erilaisia puoluekuri-vaatimuksia kansan keskuudessa yleensä vierastetaankin, jokaisella puolueella on ohjelma, joka sanelee tietyt perusperiaatteet päätöksenteon perustaksi.
Ne, jotka näihin puolueohjelmiin ovat jaksaneet tutustua, tietävät, että eivät ne sellaista raamatun sanaa ole, että sieltä löytyisi ratkaisut kaikkiin kysymyksiin – vaikkapa näkemyksiin kauppakeskusten sopivuudesta haja-asutusalueille.
Mistä Matti Vanhanen sitten voi, tietää, että hänen äänestäjänsä – mies ja ääni – periaatteella ovat sitä mieltä, että Ideapark sopii, vaikkapa nyt Vihtiin? Ei hän tietysti tiedäkään. Hän olettaa, että äänestäessään häntä, ihmiset luottavat hänen harkintakykyyn ratkaista asia.
Todennäköistä on myös se, että tietyt liikemiestahot ovat luottaneet Vanhaseen tai ainakin tämän kykyyn toimia niin, että valtaan päästyään, keskustassa suhtaudutaan myönteisesti erilaisiin rahoittajien hyvinä pitäviin hankkeisiin. Valtaanpääsy edellyttää ääniä joita ei saa ilman kampanjointia ja esilläoloa, jotka luonnollisesti kysyvät rahaa ja vaikka kysymyksessä on riskisijoittaminen, riskinottokykyä rahoittajatahoilla lienee.
Paradoksi sisältyykin siihen, että päästäkseen valtaan puolue tarvitsee miehiä ja ääniä, jota ei tule, ellei kampanjointi onnistu. Kampanjoinnin onnistuminen edellyttää rahaa ja sitä on saatavissa rahoittajilta. Yksi mies äänineen ja mielipiteineen hukkuu – esimerkiksi eduskuntavaalien – tuhansien äänien joukkoon. Sen sijaan yhden, kymmeniä ja satojatuhansia sijoittaneen rahoittajan ääni ja näkemykset kuuluvat ja korostuvat hyvin selvästi massan joukosta. Suuren rahoittajan ei tarvitse edes äänestää, saadakseen näkemyksensä päättäjien tietoon ja sitä kautta etenemään päätöksentekoprosessissa.