MASSAMURHE

Vaikka ikää ja elämänkokemustakin on palstanpitäjälle kertynyt monista asioista, aina törmää ilmiöihin, joille ei omasta kokemuspiiristä löydy selitystä. Löytyisikö selitystä, vaikka omakohtaista harjaantuneisuutta maailmanlaajuisesta massamurhekokemuksesta olisi matkan varrella kertynytkin – mene ja tiedä.
Kysymys on tietenkin Michael Jacksonin kuoleman aikaansaamasta maailmanlaajuisesta suruhysteriasta.
Kenenkään surun astetta ja aitoutta on tietenkin vaikea mennä mittaamaan tai muuten arvioimaan. Mielessä herää kuitenkin kysymys, onko menetys yhtä suuri tai merkittävä, jos menettää idolin tahi kun menettää omaisen tai ystävän?
Haluamatta ehdoin tahdoin loukata kenenkään idolikäsityksiä, totean, että sen verran tämä poislähdöllään maailmanlaajuisen massamurheen aikaansaanut Jackson oli itselleni tuttu, että saatoin identifioida hänet lehti- tai televisiokuvasta. Kukaties olen joskus kuullut hänen musiikkiaankin, kuitenkaan tietämättä tai tunnistamatta, että kysymys on ollut juuri mainitun herran tuotannosta. Myönnän, etten tiedä edes sitä, tekikö hän itse musiikkia, vai oliko hän ainoastaan sen esittäjä. Tästä syystä en osaa arvioida, menettikö maailma suuren musiikintekijän, jolta nyt enää ei siis synny uutta tuotantoa ja uusia lauluja vai poistuiko estradeilta ainoastaan hyvä tulkitsija. Eli surevatko ihmismassat sitä, että joutuvat uuden puutteessa tyytymään vanhojen kappaleiden kuunteluun ja vanhojen videoiden katseluun? Kovasti maailmalla näytetään kuitenkin miehen lähtöä murehdittavan.
Kuoleman aiheuttama suru on henkilökohtaista ja asiantuntijat väittävät, että jaettu murhe helpottaa surun kestämistä. On olemassa ihmisiä – joihin jopa itse myönnän jossain määrin kuuluvani – jotka kokevat empatiaa ja myötäliikuttumisen oireita tilanteissa, joissa esiintyy aitoa surua. Suru voi olla omaisen itkua hautajaisissa, mutta toki myös ihmisen murhetta sodan tai luonnonvoimien aiheuttaman hävityksen edessä.
Jostain syystä, viime päivinä nähty, ylenpalttinen ja hysteerinenkin mässäily massamurheella ei vaikuta kovin rehelliseltä ja tuntuu sivustaseuraajasta jotenkin, ellei nyt suorastaan luonnottomalta, niin epäaidolta kuitenkin. Ehkä juuri siksi mitään myötäliikutuksen tai empatian tuntemuksia ei mielessä ole käynyt.
Tästä murheen alhosta, johon suuret ihmismäärät – jopa Suomessa – näyttävät Jacksonin kuoleman vuoksi vajonneen, puuttuukin enää vain se, että erilaiset kriisiapua tarjoavat tahot rientävät jonkun Salli Saaren johdolla auttamaan näitä onnettomia massamurheen uhreja.