Palautteen innoittamana

Sain sen verran asiapitoistakin palautetta edellisen, entistä ja nykyistä elämästä syrjäytymistä ja koulupudokkuutta otsikoidusta tekstistäni, että se innoitti jatkamaan vielä tovin samasta aihepiiristä, semminkin kun havainnoin, että näinä päivinä on tullut kuluneeksi tasan puoli vuosisataa ajankoh-dasta, jolloin tämän kirjoittaja 16-vuotiaana oli aloittelemassa yhtä monista vuosien varrella omalle kohdalle sattuneista syrjäytymisentorjuntaepisodeista.

Historia ei tietenkään sellaisenaan toista itseään. Kuten aiemmassa tekstissäni totesin, monet työt ja tehtävät ovat poistuneet eikä niiden osaajia enää ole, jos kohta heille ei taida olla enää tarvettakaan. Kun katselee taaksepäin aikaan ja vuoteen 1964, voi sanoa, että kaikissa suomalaisissa ran-nikkokaupungeissa Kemistä Haminaan, kutakuinkin kaikilla silloisen pelkän kansakoulun käyneellä miespuolisella poikalapsella yksi varsin varteenotettava vaihtoehto oli lähteä niin sanotusti merille ja erittäin monet tuota tilaisuutta käyttivät myös hyväkseen – muiden muassa tämän kirjoittaja. Eli syrjäytymistä torjuttiin ihan omaehtoisesti ilman virallisten tahojen tai viranomaisten asiaan puut-tumista. Se, kuinka moni on jäänyt tai jäämässä kunniallisten työvuosien jälkeen ansaitulle eläk-keelle, on tietenkin toinen asia. Ja vaikka suomalaisia laivoja on niin sanotusti ulosliputettu pilvin pimein, emeritusmerimiehiäkin toki löytyy.

Kuten todettu, tuolloisesta syrjäytymisen torjuntatoimesta on kulunut aikaa se puolivuosisataa ja vaikka Piruparan ”merimiesura” jäi varsin lyhyeksi, syrjäytyminen oli siltä erää ehkäisty. Jatkoa toki seurasi ja seuraavan kerran mahdollisuus ihan konkreettisena tarjoutui vuonna 1968, kun va-rusmiespalvelun yhteydessä tiedusteltiin halukkuutta ryhtyä kanta-aliupseeriksi. Ei olisi ollut huono vaihtoehto sekään ja vaikka suomalaiset merimiehet ovat kadonneet maailman kartalta, suomalaisia sotilaita varusmiesten kouluttajiksi tarvittaneen – ainakin vielä toistaiseksi – kohtuullisen pitkään.

Tiedän, että kymmenien ja satojen työhakemusten lähettäminen ilman vastausta turhauttaa. Ehkä vielä enemmän turhauttaa se, että työnantajat käyttävät työhön ja ammattiin opiskelevaa kansanosaa todella törkeästi hyväkseen teettämällä näillä työharjoittelun nimikkeen varjolla ilmaisia työtunteja. Kovin hyvältä ei näytä, kun 66-vuotiaana eläkeläisenä, muutama viikko sitten aivoinfarktin koke-neena tarkkailee tämän päivän syrjäytymis- ja koulupudokasproblematiikkaa. Siitä huolimatta en olisi kovin suuresti huolissani suomalaisten tulevaisuudesta työelämän erilaisissa koukeroissa.