Salailun sankarit

Suomalaisen yhteiskunnan on uskoteltu suorastaan pursuavan erilaista ja eritasoista avoimuutta. Näinköhän? Uskottelu ei aina tai – voitaneen todeta – tuskin koskaan, vastaa totuutta. Julkisuusperiaatteen ja erilaisten avoimuussäädösten mukaan, avoimuuden tulisi olla sääntö. Joka lienee ymmärrettävissä niin, että kaikki tieto, jota ei ole erikseen määritelty salassa pidettäväksi, tulisi olla sitä haluavien saatavilla. Totuus näyttäisi kuitenkin olevan suorastaan päinvastainen ja koko julkisuusperiaate ja sen myötä myös kaikkinainen avoimuus, näyttää paljastuvankin pahimman luokan silmänlumeeksi.

Julkisuusperiaate tarkoittaa, että jokaisella on oikeus – jopa perustelematta – saada tietoa viranomaisilta. Periaatteessa tiedon hankkijan ei tarvitse olla edes Suomen kansalainen. Avoimuus ja julkisuus ovat avainsanoja.

Suomalaiset ovat sukupolvien ajan opetettu nöyrään – jopa nöyristelevään – herranpelkoon, jossa herraa ovat kautta aikojen edustaneet eri virkamiestahot. Siksi lienee ymmärrettävää, tai ainakin inhimillistä, että kansalaisten käsitys avoimuudesta ja julkisuusperiaatteiden sisällöstä on vajavainen ja muodostunut pääsääntöisesti siltä pohjalta, mitä virkamiehet ovat aiheesta kulloinkin antaneet ymmärtää.

Valtio-opin professori Matti Wiberg opiskelijoineen, lähti testaamaan suomalaisen virkamieskunnan julkisuusperiaatteiden tuntemusta ja avoimuuskäytäntöjen toteutumista. Tiettyjä epäilyjä mitä ilmeisimmin oli, muutenhan tutkimusta tuskin olisi edes tehty. Ja kuten arvata saattaa, testin tulokset olivat suorastaan surkeat. 230:lle Valtiokalenterista poimitulle valtion viranomaiselle lähetettiin tiedustelu yksikön korkeimman johdon palkkauksesta ja muista työsuhde-eduista. Ainoastaan kuusi prosenttia eli 15 virastoa vastasi kyselyyn kelvollisesti. Kahdeksan muuta sai asianmukaisen vastauksen aikaiseksi uusitun kyselyn jälkeen. Kaikissa muissa eli 207 valtion virastossa lienee toimintaa ohjailevan jokin perustavaa laatua oleva tiedonpanttausmentaliteetti, kun yhdessätoista vuodessakaan – jonka uudistettu julkisuuslainsäädäntö on ollut voimassa – ei avoimuusperiaatetta ja sen periaatteita ole sisäistetty.

Wiberg kertoi Helsingin Sanomissa, että monet vastaukset ”huokuvat hyistä epäluuloa, kopeaa ylimielisyyttä ja häkellyttävää piittaamattomuutta ja päättäväistä passiivis-aggressiivista sekä alentuvaa asennetta”. Toisin sanoen, tiedonpyytäjään suhtauduttiin kuin vähämieliseen lapseen.
Jokaisella on kuitenkin oikeus saada tietoa viranomaisten toiminnasta. Se on olennainen osa kansanvaltaa. Virkamiesten tulisi myös muistaa, että he ovat tehtävässään nimenomaan siksi, että palvelevat kansalaisia – avoimesti.