Toiveita ja toiveita

Ilman sen kummempia tutkimuksia, lienee selvää, että ihmisten mielissä liikkuvat toiveet omasta tulevaisuudestaan ovat erilaisia ja kulkevat aivan eri ratoja silloin, kun hän on nuori, terve ja muutenkin elinvoimaa riittää, kuin silloin kun askel vähitellen on alkanut lyhetä ja ikä painaa ryhtiä kumaraan.

Jos dementia tai muu muistisairaus ei pahemmin ole päässyt sotkemaan ajatuskuvioita, ikäihmisellä saattaa olla jonkinlainen hämärä, tai paremmin ehkä aavistuksenomaisen muistikuva siitä, mitä nuorena mielessä liikkui. Ja vaikka ei muistaisikaan, voi ilman valehtelijaksi leimaamisen pelkoa hyvällä omallatunnolla ja vakuuttavalla rintaäänellä sanoa, että vastakkainen sukupuolihan se oli, joka varsin usein mielen täytti ja ajatuksia hallitsi.

Sen sijaan keski-ikäisenä – vielä nuoremmista ikäluokista puhumattakaan – tuskin kenelläkään on edes aavistusta siitä, mitä ikäihmisten odotuksissa tai toiveissa mahtaa liikkua. Jos joku nyt olettaa, että Piruparka alkaa esitelmöidä siitä, että mihin se luonto, joka tikanpojan aikoinaan puuhun ajoi, olisi ikäihmisiltä kadonnut – on osittain väärässä. Sillä jo se, että yksi suomalaisen vanhustenhuollon suurimmaksi väitetty ongelma eli vaippojen liian pitkä vaihtoväli, estänee varsin tehokkaasti ajatusten liikkumisen vanhuksille sopimattomaksi katsotuilla alueilla. Eipä sitä monellekaan miehelle taida märissä vaipoissa, naiset ensimmäisenä tulla mieleen – paitsi vaipan vaihtajana ehkä.. Sen sijaan, että pohdittaisiin sitä, kuinka vanhusten vaippojen vaihtoväliä voitaisiin tavalla tai toisella lyhentää vaikkapa henkilökuntaa lisäämällä, suomalainen vanhustenhoitojärjestelmä on keskittynyt siihen, miten vaippojen imukykyä saataisiin entisestään parannettua.

Muutama vuosi sitten esillä oli ajatus, että puuttuvia käsipareja – joista vaipanvaihtovälin pituuden väitetään johtuvan – alettaisiin palkata Aasiasta, jossa vanhustenhoitokulttuuri on vanhuksia kunnioittavaa ja ikäihmisiä muutenkin arvostavaa. Kirjoitin silloin aiheesta ja totesin: ” Mieluimmin sitä aikanaan ottaa vaipanvaihtajakseen ystävällisen ja palvelualttiin aasialaisen, kuin vaikkapa nuoruutensa mummonpotkijana kunnostautuneen hunsvotin”. Olen edelleen samaa mieltä.

En tiedä mitä tuolle aasialaiselle hoitohenkilöstöprojektille tänä päivänä kuuluu. Kovin on ollut hiljaista. Ehkä jonkun päähän änkesi ajatus, että siitähän ne ”sopimattomat” tikanpojan ajatukset pappojen mielissä vaan yltyvät, kun thai-tyttöjä tulee vaipanvaihtajiksi. Todennäköistä kuitenkin on, että vanhan miehen suurin ja mitä ilmeisimmin myös jatkossa toteutumattomaksi jäävä toive suomalaisessa vanhustenhoitojärjestelmässä tulee olemaan: ”Jospa vielä joskus saisi seisaaltaan kusta”