Työurista ja niiden pidentämisestä

Mikäli olen ymmärtänyt, työurien pidentämisen – siis alusta, lopusta ja keskeltä, kuten sanonta kuuluu – on väitetty olevan kutakuinkin ainoa tapa, millä tasavalta nimeltä Suomi selviää meidän suurten ikäluokkien vanhenemisesta ja ajasta joka kuluu meidän eläkkeelle siirtymisestä siihen, kun hauta on lopulta luotu umpeen tai krematoriossa tuli jälkeemme sammutettu.

Kun työuria sanotaan pidennettävän alusta, se tarkoittaa paitsi sitä, että opiskeluajat lyhenevät, eikä opintotukea tarvitse maksaa pitkittyneistä opinnoista. Myös sitä, että niin sanotussa syrjäytymisvaarassa oleville tyhjäntoimittajille ja muille haahuilijoille ei tarvitse maksaa työttömyys- ja sosiaaliturvaa, kun heidät saadaan puuhastelemaan jotain sen verran tähdellistä, että kykenevät edes jonkinlaisiksi veronmaksajiksi.

Työurien pidentäminen keskeltä kohdistunee ainakin perheenäiteihin, joita patistellaan palaamaan mahdollisimman nopeasti takaisin työelämään erilaisilta äitiys-, perhe-, hoito- ja muilta vastaavilta lakisääteisiltä ja yhteiskunnan varoja kuluttavilta vapailta.

Paljosta puheesta huolimatta, työurien pidentämisen keskeisin tavoite edes loppupäästä, ei ole yksinomaan työurien pidentäminen. Sillä samalla tavalla kun edellä mainituissa tapauksissa halutaan säästää opintotuissa sekä työttömyys- ja sosiaaliturvassa, eläkeiän siirtäminen nykyistä kauemmaksi tarkoittaa sitä, että eläkkeenmaksuaika tulee lyhenemään. Yhteiskunnan kannalta paras tilanne tietenkin olisi, että ne, jotka kaikesta huolimatta kykenisivät sitkeästi sinnittelemään korotettuun eläkeikään asti, kuolla kupsahtaisivat eläkkeellelähtökahveillaan. Säästyisivät eläkerahat.

Kaikki tiedämme, että eliniän odotukset ovat kasvaneet. On sanottu, että puolet nykyisin syntyneistä tytöistä eläisi 100-vuotiaiksi. Sitä joutuu pohdiskeleman, että jos yhteiskunnassa ihan oikeasti oltaisiin kiinnostuneita työurien pidentämisestä, pidettäisiin huolta, että työura myös käytännössä jatkuisi ikäihmisillä. Eli luulisi, että sen sijan, että puhutaan pelkistä eläkeiän ikärajan numeerisesta nostosta, kiinnostusta riittäisi paljon rivakampaan toimintaan nuoriso- ja pitkäaikaistyöttömyyttä vastan. Puhumattakaan siitä, että työssä jaksaminen ja siitä selviäminen, nostettaisiin agendalla kärkitavoitteiden joukkoon.

Työssä jaksamisessa ja eläkkeelle siirtymisessä on kysymys yksilöllisyydestä. Eri töissä ja ammateissa jaksaminen on erilaista. Eräs ystäväni soitti äskettäin ja kertoi päättäneensä lopettaa työnteon, kun parin viikon kuluttua täyttää 79 vuotta. Hän on rakennusmies ja joutui virallisesti eläkkeelle jäätyään, viitisentoista vuotta sitten, perustamaan oman firman, että kykeni jatkamaan vielä työn tekemistä.