Valtaa ja vaikuttamista

Äskettäin uutisoitiin, että kirkko ja etujärjestöt ovat päässeet keskenään yhteisymmärrykseen niin kutsuttujen arkipyhien eli helatorstain ja loppiaisen pysyttämisestä nykyisillä eli perinteisillä paikoillaan eikä niitä siirretä lauantaille, kuten vaatimuksia lähinnä työnantajataholta oli esitetty. En tiedä, minkälaista vääntöä asian tiimoilla on käyty, mutta se lienee kohtalainen selviö ja osin ymmärrettävääkin, että juuri työnantajaosapuoli olisi ollut mieluusti muuttamassa nykykäytäntöä ja siirtämässä nämä kaksi mainittua kirkollista juhlapäivää lauantain yhteyteen. Yhtä lailla oletettavaa on myös se, että työntekijät ovat olleet samalla kannalla kirkon kanssa eli puolustaneet nykyisenlaista käytäntöä. Lähtökohdat vaan ovat kummallakin osapuolella olleet – mitä ilmeisimmin – aika tavalla erilaiset.

Ottamatta tässä yhteydessä kantaa siihen, olisiko arkipyhien siirto lauantaille ollut perusteltu tai millään tavalla edes tarpeellinen. Huomio kiinnittyi siihen, että kirkko näytti olleen yksi – ilmeisen tasapäinen – neuvotteluosapuoli ihmisten työaikaa koskevassa asiassa, joka perinteisesti on ollut yksinomaan työmarkkinajärjestöjen neuvottelupöytään kuuluva kysymys. Kirkolla tietenkin on omat – ehkä 2000 vuotta vanhat – intressinsä puolustettavana, mutta niillä on hyvin vähän tekemistä niiden asioiden kanssa joista yleensä neuvotellaan työmarkkinaosapuolten kesken. Vai onko kirkko laajentamassa reviiriään etujärjestöksi? Ehkä siellä katsotaan, että valtaa ja vaikuttamista voisi olla entistä enemmän ja etujärjestörooli voisi sopia kirkolle jossain mielessä jopa hyvin. Edustaahan se jäsenmäärältään ylivoimaisesti suurinta suomalaista ihmisjoukkoa.

Ja mikä oivallinen työsarka tässä olisikaan kirkollisille lobbareille. Lobbaushan on etujärjestöjen harjoittaman edunvalvonnan keskeisimpiä toimia. Kirkollisilla lobbareilla on tuhatvuotiset perinteet, kun he ovat aikojen ja aikakausien saatossa manipuloineet ja aivopesseet ehkä miljardeittain ihmisiä oman aatemaailmansa ymmärtäjiksi ja kannattajiksi.

Taisi ajatus hieman karkailla. Vaikka tässä edellä mainitussa arkipyhäkysymyksessä kirkon ja työntekijäosapuolen näkemykset olivatkin yhteneväiset – tosin aivan eri lähtökohdista, kuten tuli todettua – lienee puhdasta utopiaa olettaa, että kirkon taholta löytyisi muuta ymmärtämystä duunarin tarpeille ja mahdollisille vaatimuksille. Valtaosa suomalaisista juhlapyhistä on kirkollista alkuperää. Tuskin edes työantajilla olisi kanttia vaatia esimerkiksi joulua siirrettäväksi ajankohdastaan seuraavaan tai edelliseen viikonloppuun. No, Vappua – työn ja työläisten juhlaa – on toki ehdotettu vietettäväksi työtä tehden ja se taitaisi sopia jopa kirkolle, mutta siinähän ei ole mitään uutta.