Radikaali vai epätoivoinen ratkaisu?

Koko kevään meitä suomalaisen politiikan penkkiurheilijoita on hehkutettu keskustan puheenjohtajakisalla ja sillä, kuka tätä entistä pääministeripuoluetta ja nykyistä pienintä oppositiopuoluetta johtaa jatkossa. Varmasti keskustassa on kaipuuta menneisiin suuruuden aikoihin, mutta nykyasemassaan sen vaikutusmahdollisuudet vaikuttaa valtakunnan asioihin ovat lähinnä puuhastelu välikysymysten parissa.

Puheenjohtajavaalin toiselle kierrokselle selviytyjien suhteen arvailut osuivat oikeaan. Tuomo Puumala ja Juha Sipilä vastasivat ennakko-odotuksiin ja heidän kesken käytiin viimeinen rutistus ja niinhän siinä kävi, että yritysjohtamisessa kannuksensa hankkinut diplomi-insinööri ja it-miljonääri, mutta politiikan saralla täysin untuvikko, yhden vuoden kansanedustajakokemuksella kisaan lähtenyt Juha Sipilä veti pisimmän korren ja kantaa vetovastuun keskustasta tästä eteenpäin.

Nyt politiikan penkkiurheilijoiden keskuudessa pohditaan, oliko keskustassa tehty ratkaisu ainoastaan radikaali riskinotto kohti muutosta, jolla puoluetta pyritään nostamaan sen kaikkien aikojen syvimmästä alhosta, vai kertooko keskustan tekemä – joidenkin mielestä jopa epätoivonen – ratkaisu siitä hädästä, joka puolueen piirissä vallitsee sen koko tulevaisuutta kohtaan.

Kun keskusta – lähihistorian ensimmäisen maaltamuuttobuumin tuoksinassa – eli lähes viisikymmentä vuotta sitten, muutti nimensä maalaisliitosta keskustapuolueeksi, se lähti kaupunkivalloituksen tielle vakuuttelemaan tasavallan kansalaisille, olevansa myös kaupunkilaisille sopiva yleispuolue, jota urbanisoitunut kansanosa voisi äänestää. Tuo puoli vuosisataa on tuonut ihmisiä maalta kaupunkeihin pilvin pimein, mutta keskustalle maaltamuutto on ollut pettymys ja puolue mielletään edelleenkin ainoastaan maalaisliiton jatkumona. Edes se, että Johannes Virolaisen jälkeen, ei puolueen puheenjohtajana ole ollut ainuttakaan aitoa isäntämiestä ja maanviljelijää, vaan puoluetta ovat johtaneet aina marjanpoimijoista ja elinkeinoasiamiehistä lähtien milloin juristit tai maisterit. Ja nyt vuoroaan lähti kokeilemaan vaihteeksi diplomi-insinööri.

Johtamistaitojen hallinta on haaste kenelle tahansa. Kuinka paljon it-alan johtamiskokemusta
on mahdollista soveltaa poliittisen puolueen johtamiseen? Se jää nähtäväksi. Näin politiikan penkkiurheilijan näkökulmasta voisi ajatella, että ainakin johtamisen kohteista löytyy eroja. Ainakaan tämän kirjoittaja ei näe juuri yhtäläisyyksiä juurevien maajussien ja tietokoneidensa kanssa räpeltävien nörttien välillä. Sipilän lestadiolaistausta kuitenkin rauhoittanee vanhoja peruskepulaisia, mutta mitä se vaikuttaa keskustan kokonaiskannatukseen – myös se jää nähtäväksi.